Sitä, saataisiinko salaisuus ratkaistuksi vielä seuraavanakaan päivänä vai ei, emme tienneet, mutta se painoi vielä raskaasti mieltämme seuraavana aamuna. Kymmenen aikaan Parslewe, joka aina teki kaikki suunnitelmansa neuvottelematta kenenkään toisen kanssa, jota ne mahdollisesti koskivat, johdatti meidät Kruunun oven edustalle pysähtyneihin kahden hevosen vetämiin vaunuihin antaen syrjässä joitakin määräyksiä ajajalle. Sitten lähdimme ajamaan harvinaisen maalauksellisen ja tiheämetsäisen seudun halki. Madrasia, joka oli juuri tullut Cheviotin melkein puuttomilta rinteiltä, riemastui heti. Lehti oli jo puussa, laajat niityt olivat tuoreen viheriän ruohon peitossa ja metsän kujanteissa, joita pitkin ajoimme, keltanarsissit ja metsävuokot muodostivat värikkäitä täpliä puhkeavaa vihannuutta vasten. Hänelle olivat myös uutta nuo kummallisesti katetut majat tien varrella, joista monet olivat melkein metsän peitossa ja kaikki vanhanaikaisia.
"Tämähän muistuttaa sitä vanhaa Englantia, jota katsellaan kuvista!" hän huudahti. "Tuntuu aivan siltä kuin olisimme palanneet ajassa taaksepäin."
"Niin me toki olemmekin", sanoi Parslewe luoden meihin yhden noita omituisia vakavia katseitaan. "Takaisin Elisabethin aikoihin. Näillä seuduilla ei ole juuri mikään muuttunut sitten Shakespearen aikojen — eivät talot eivätkä ihmisetkään. Ja jos sinä, kultaseni, aiot kiintyä enemmän keskiaikaisiin oloihin, saat pian halusi tyydytetyksi, koska saavumme kohta taloon, joka on yhtä vanha kuin oletetaankin."
Mutta ennen tämän tapahtumista vaunut pysähtyivät erään tien vieressä sijaitsevan majan edustalle ja Parslewe laskeutui tielle puhumatta meille sanaakaan, koputti ovelle ja meni sisään. Hän viipyi siellä monta minuuttia, ja kun hän vihdoinkin ilmestyi jälleen näkyviin, tapahtui se erään pitkän päivettyneen vanhan miehen seurassa, jota otaksuin metsänvartijaksi hänen samettitakkinsa ja yleisen esiintymisensä perusteella. Viitaten ajajaa seuraamaan Parslewe käveli edellä toverinsa rinnalla ja kääntyi hetkisen kuluttua erääseen tien vieressä kasvavaan metsikköön. Kun saavuimme sen portin kohdalle, josta he olivat menneet, näimme heidän keskustelevan kolmannen henkilön kanssa, joka, vaikka olikin jo hyvin vanha, hakkasi vielä halkoja. He keskustelivat kolmisin jonkin aikaa.
"Mitä hän nyt tiedustelee?" kysyi Madrasia.
Pudistin päätäni, koska ei mikään enää voinut taivuttaa minua mietiskelemään Parslewen tekoja.
"Emme voi menetellä sen viisaammin tällä haavaa", sanoin niin oraakkelimaisesti kuin suinkin, "kuin antaa asioiden mennä menojaan. En tiedä, mitä hän tiedustelee, mutta annetaan hänen vain noudattaa omia mielijohteitaan. Me saamme kyllä kaiken selville vähitellen."
"Minne olemme menossa?" kysyi Madrasia.
"Kuvittelen, mutta voinhan olla väärässäkin, meidän olevan matkalla Palkeney Manoriin, josta Murthwaite kertoi meille. Luulen meidän olleen matkalla sinne eilisaamusta asti, jolloin lähdimme Newcastlesta. Talo on varmaankin juuri se, joka on yhtä vanha kuin oletetaankin. Teidän on parasta valmistautua kaiken varalta, kuten minäkin olen tehnyt."
"Mitä tarkoitatte?" Madrasia kysyi. "Tekin alatte käydä salaperäiseksi."