"Aivoni ovat luullakseni kasvaneet", vastasin. "Mutta viis siitä!
Tiedän joka tapauksessa jotakin."
"Mitä sitten?"
Kumarruin hänen puoleensa koettaen näyttää niin salaperäiseltä kuin suinkin ja puhuin hiljentäen ääntäni.
"Sen", sanoin melkein värisyttävästi, "että Parslewellä on kuparilipas taskussaan."
Hän peräytyi tuijottaen minuun kuin olisi ajatellut minun tulleen sekapäiseksi. Minä nyökäytin kuitenkin juhlallisesti.
"Totta se vain on", sanoin. "Näin hänen pistävän sen päällystakkinsa oikeaan ulkotaskuun. Ja lippaassa on selitys kaikkeen. Hst, ei sanaakaan! Hän palaa nyt takaisin."
Parslewe tuli takaisin jättäen molemmat vanhukset puhelemaan keskenään, ja minä huomasin heidän tuijottavan poistuvaan olentoon syvällä mielenkiinnolla. Mutta sen sijaan, että olisi noussut vaunuihin jälleen, hän viittasikin meille tavalliseen käskevään sävyynsä, että laskeutuisimme tielle. Sitten hän kääntyi ajajan puoleen.
"Eikö tuolla kylän läheisyydessä tien varrella ole muuan ravintola?" kysyi hän. "Aivan niin. Ajakaa siis sinne, pankaa hevosenne talliin ja odottakaa siellä, kunnes lähetän hakemaan teitä. Kävelemme lopun matkasta", hän jatkoi kääntyen puoleemme. "Tuolla hieman kauempana on polku, joka vie metsän läpi."
Hän johdatti meitä tietä pitkin vielä noin satakunta metriä kääntyen sitten eräälle ratsutielle, joka luikerteli kunnioitettavien vanhojen puiden lomitse noin kilometrin pituudelta. Kulkumme oli melko hidasta, koska Madrasia tahtoi välttämättä koota itselleen kimpullisen kevätesikkoja. Hän oli juuri viimeistelemässä sitä, kun Parslewe, joka oli kulkenut hieman edellämme, huusi meille. "Kas niin, täällä sitä nyt ollaan!" sanoi hän. "Paikka on tuolla."
Jatkoimme matkaamme ja tapasimme hänet metsän laidasta nojaamassa muuatta porttia vasten. Hän viittasi eteenpäin kepillään.