"Palkeney Manor", huomautti hän kuivasti.
Madrasia huudahti äkkiä iloisesta ihmettelystä. Mutta minä en hämmästynyt lainkaan, koska edessämme leviävässä näköalassa oli tuota viehkeätä suloa ja tyyntä kauneutta, mitä ei mikään muu kuin meidän maamme voi tarjota. Katselimme aaltoilevaa puistoa, eloisan viheriää vanhoine puineen, joiden siimeksessä sarvipäiset antiloopit kävivät laitumella. Muutamassa pienoislaaksossa oli puiden varjostama vesilammikko, missä karjaa seisoi polviaan myöten vedessä, ja sen toisella puolen eräällä kummulla sijaitsi pitkien jalavien ja suurien pähkinäpuiden ympäröimä kaunis vanha rakennus, jonka piirteitä vuosisadat olivat pehmentäneet.
Tuijotimme kaikki siihen tarkkaavaisesti hetkisen. Sitten Madrasia sanoi vienosti:
"Millainen ihmeellinen paikka! Jimmie, sinäkin kai ajattelet niin."
Mutta Parslewe loi meihin vain yhden kummallisia silmäyksiään.
"Hm!" hän vastasi. "Sanoakseni sinulle totuuden, tyttöseni, arvailin juuri, mahtanevatko viemärit olla kunnossa. Maalauksellisuus on kyllä omiaan tällaisille paikoille, mutta mennään nyt kuitenkin hieman lähemmäksi."
Kävelimme hitaasti puiston halki ihaillen sen metsäistä kauneutta, sivuutimme kimaltelevan veden ja arat antiloopit ja saavuimme vihdoin rakennuksen edustalle, Madrasian riemuitsevan ihailun kiihtyessä jokaisella hänen ottamallaan askeleella. Mitä minuun taasen tuli, aloin suuresti ihmetellä tuntien samalla voimakasta uteliaisuutta, niin, erittäinkin uteliaisuutta. Mitä meillä oli tekemistä täällä?
Mutta Parslewe näytti tietävän sen opastaen meidät suoraan avonaiselle julkipuolen ovelle.
"Tätä paikkaa näytellään yleisölle muutamina päivinä viikossa", hän sanoi. "Tämäkin on sellainen päivä, joten voimme mennä sisään."
Menimme taloon ja muuan vanhahko nainen tuli vastaamme. Hänellä oli pukunsa suojana musta silkkiesiliina ja kaulassaan ohut kaulaketju, ja minä otaksuin niitä tunnuskuvallisiksi merkeiksi siitä, että hän oli talon emännöitsijä. Huomasin hänen heti ensi silmäyksen jälkeen katselevan Parsleweä hyvin merkitsevästi.