Mutta Parslewe nojautuen taaksepäin tuolissaan kädet housujen taskuissa
oli jännittänyt huulensa kapeaksi viiruksi. Hän katsoi pöydän yli herra
Charlesiin kuin hän ei enää milloinkaan aikoisikaan avata suutaan.
Mutta hän puhui sentään.
"Niin", hän sanoi kuivimmalla ja töykeimmällä tavallaan. "Juuri niin!
Ehkäpä! Mutta katsokaa, minä en halua sitä. Enkä minä tahdo sitä."
Kuolonhiljaisuus levisi ympärillemme. Madrasia katsoi ihmetellen holhoojaansa. Minä olin jo kiinnittänyt tarkkaavaisuuteni häneen. Herra Charles Sperrigoe taas punastui tulipunaiseksi, kuin joku olisi läimäyttänyt häntä korvalle loukkaavasti. Hän kumartui eteenpäin.
"Te — kuulkaahan nyt, hyvä herra, minä pelkään, että minulla on taipuvaisuutta kuurouteen", sanoi hän. "Pitääkö minun ymmärtää teidän todella tarkoittavan —?"
"Minä sanoin, etten halua enkä tahdo sitä omakseni", toisti Parslewe kovasti. "Olisin sanonut sen vanhalle Matthewillekin, jos hän vain olisi vaivautunut kysymään sitä minulta. Olen sellainen mies, jolla on määrätyt ja peruuttamattomat periaatteet. Kun matkustin nuorena miehenä Intiaan, vannoin, etten tässä elämässä omista enkä ota mitään sellaista, jota en ole ansainnut omilla ponnistuksillani, ja sen valani aion pitääkin. En halua Palkeneyn maatilaa, en Palkeneyn taloa enkä Palkeneyn rahoja, koska minulla on niin paljon omiakin, etten oikeastaan tiedä, mitä niillä teenkään, ja sellainen koti, joka sopii minulle paljon paremmin kuin tämä. Jos haluatte tutustua minuun, lukekaa uudestaan tuo mielilause. Teen vain sitä, mikä minua miellyttää. Ja koska minä en halua tätä omakseni, on asia selvä."
Herra Charlesin hämmästyneet kasvot saivat takaisin tavallisen värinsä ja hän nauroi äkkiä hyvin huvitettuna.
"Hyvänen aika!" hän sanoi. "Hyvä herra, teidän palkeneylaista sukujuurtanne ei voida epäilläkään, sillä Palkeneythan ovat aina olleet kummallisia. Mutta unhotatte nyt jotakin, jotakin hyvin asiaankuuluvaa. Tämä paikka on teidän. Niin, juuri teidän! Kaikki on teidän. Minä luullakseni pitäisin teidän sijassanne sen hyvänäni siekailematta, hyvä herra!"
Parslewen huulet jäykistyivät taas. Mutta ne höltyivät hetkisen kuluttua, ja hän kumartui jälleen pöydän yli alkaen hymyillä.
"Jos vain tämä paikka kuuluu minulle ehdottomasti ja kokonaan", sanoi hän miellyttävällä äänellä, "saan kai menetellä sen kanssa mieleni mukaan?"
"Siihen ei kukaan ihminen voi vastata kieltävästi", sanoi Charles.
"Kaikki on teidän."