"Silloin sanon teille jotakin", sanoi Parslewe hymyillen kauniisti ja heiluttaen kättään. "Minä lahjoitan tämän näille molemmille nuorille. He sopivat hyvin toisilleen ja tämäkin miellyttää heidän makuaan kuin sormikas kättä. He voivat mennä naimisiin heti ja asettua asumaan tänne, ja minä voin tulla tervehtimään heitä jolloinkin, ja hekin voivat tulla silloin tällöin Kelpieshawiin tervehtimään minuakin. Parempaa ratkaisua en voi keksiä tälle vaikeudelle. Me teemme lahjakirjan heille ja heidän lapsilleen —"
Nyt olivat jo Madrasian posket tulipunaiset ja hän kääntyi Parslewen puoleen leimuavin silmin.
"Jimmie!" hän huudahti. "Kuinka — kuinka sinä uskallat? Milloin sinä luovut tuosta mielettömästä tavastasi, että sinä päättelet toisten ihmisten asioista kuin he olisivat vain nukkeja? Hyvänen aika, herra Craye ei ole edes pyytänytkään minua vaimokseen!"
Parslewe kääntyi meidän puoleemme töykeimmällä hymyllään.
"Entä sitten, kultaseni!" hän vastasi verkalleen. "Ellei hän ole, on se hänen oma syynsä. Minä olen aivan varma siitä, että hänellä on ollut siihen paljonkin sopivia tilaisuuksia. Mutta —"
Herra Charles pelasti nyt tilanteen. Hän nousi tuoliltaan kumartuen
Parslewen puoleen, uskalsipa vielä antaa pienen viittauksenkin
Parslewelle.
"Hyvä herra", kuhersi hän. "Minä luulen — hm — että meidän pitää nyt jättää nuoret ystävämme hetkiseksi kahden kesken, hyvä herra. Suokaamme heille — hm — hetkinen lyhyeen vaatimattomaan keskusteluun keskenään — hm — sillä aikaa kuin me lähdemme johonkin toiseen huoneeseen tutkimaan, miltä Palkeneyn kuuluisa kuiva sherry maistuu, hyvä herra. Aivan niin, aivan niin —"
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo houkutellut Parslewen pois huoneesta ja ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Madrasia ja minä tuijotimme toisiimme pöydän yli istuessamme siinä vastakkain. Aikaa tuntui kuluneen melkoisesti, ennen kuin voin puhua.
"Madrasia!" onnistui minun vihdoin sanoa. "Madrasia!"
"No?" vastasi hän.