"Älähän säikähdä!" sanoi Simmons varoittavasti. "Nyt sen kuulet. Minä tiedän, kuka tappoi James Deanen!"
Neiti Pretty huohotti, ja Simmons nyökkäsi pari kolme kertaa.
"Niin, minä tiedän sen", toisti hän. "Ihan varmasti! Kukaan muu ei tiedä eikä voikaan tietää. Kukaan muu ei olisi saanut tätä selville. Rikollinen ei aavista lainkaan, että minä tiedän sen. Kaikki on minun ansiotani. Vain minun!"
"Kuka hän on?" kuiskasi neiti Pretty.
"Älähän nyt!" sanoi Simmons. "Ei vielä! Minä en saa turmella tätä juttua tai antautua vaaraan, koska seinilläkin ja erittäinkin hotellien seinillä on korvat. Minulla on vielä tehtävää — viimeiset toimenpiteet ja lopulliset suunnitelmat ovat vielä kesken. Mutta ennen puoltayötä, ehkäpä jo ennenkin on kaikki lopussa. Koko kaupunki tulee puhumaan siitä huomenaamulla. Et suinkaan sinä unhota, että oma Simisi teki tämän kaiken — työskenteli, suunnitteli ja vietti vaikeita päiviä ja unettomia öitä onnistuakseen? Ethän?"
"Tietysti en!" vakuutti neiti Pretty. "Ja minusta sinä olet hämmästyttävän viisas, Sim — ajattelen todella niin. Kuinka voit onnistua siinä, missä tuo suuri ja lihava Mellapont…"
"Pyh!" sanoi Simmons. "Mellapont! Kaniinin järki — kykenemätön mies, jonka voin pettää milloin tahansa. Mutta kuulehan nyt — tuo palkinto? Kai sinä lupaat pitää huolta siitä, että minä saan sen?"
"Varmasti!" lupasi neiti Pretty. "Sehän olisi ilkeästi tehty, ellen pitäisi huolta siitä. Ja kuinka sitä paitsi voisinkaan unhottaa, että minun on tästä kiittäminen sinua?"
"Enkeli!" huudahti Simmons riemuisasti. "Mutta kuulehan nyt", jatkoi hän käyden hyvin vakavaksi. "Älä pelästy, mutta tämäniltainen tehtäväni on hyvin vaarallinen, minulle henkilökohtaisesti vaarallinen. Minä voin ehkä —"
"Voi, älä antaudu mihinkään vaaraan, Sim!" kehoitti neiti Pretty.
"Koeta olla…"