Ja ennenkuin lyönnit olivat lakanneet kuulumasta, oli Simmons jo sen kadun puolivälissä, joka vei Ashenhurst-huvilaan, ja saapui hyvin pian tämän komean asunnon portille. Hän aukaisi sen hiljaa, hiipi eteenpäin ja liikkui niin äänettömästi, että säikäytti juuri portin sisäpuolella erästä miestä, joka pakeni nopeasti läheisen pensaikon suojaan. Simmons, jolla ei ollut varaa sellaisiin tuhlaaviin ylellisyyksiin kuin pelkoon tai arkuuteen, syöksyi pakenevan jälkeen ja sai hänet kiinni takinliepeestä. Hän veti vankinsa portin yläpuolella himmeästi palavan lampun valopiiriin.
"Hei, Nicholson!" huudahti hän tunnettuaan siviilipukuisen miehen.
"Mitä te täällä teette?"
"Entä te?" vastasi Nicholson happamesti, vapauttaen käsivartensa
Simmonsin otteesta. "Sitä on sopivampi kysyä."
"Ehkä jokseenkin samaa kuin tekin, luullakseni", vastasi Simmons. Juuri silloin hän näki vilahdukselta toisenkin miehen, joka oli puoleksi piiloutunut laakeripensaitten varjoon. "Ah!" huudahti hän nauraen. "Teitä on täällä parittain! Minä tiedän melkein varmasti, ketä te täällä vahditte. Veljeäni Johnia. Vai mitä, Nicholson?"
"Se on meidän asiamme!" murahti Nicholson. "Ja jos aiotte mennä tuonne sisälle…"
"Minä menen sinne, jään sinne vähäksi aikaa ja tulen sitten ulos", sanoi Simmons. "Eikä teidän tarvitse näyttää lainkaan niin synkältä tai salaperäiseltä minun edessäni. Minä tulen juuri Mellapontin luota ja tiedän enemmän kuin te."
"Me emme tiedä mitään, paitsi että meidän on pidettävä häntä silmällä", sanoi Nicholson taipuvaisemmin, koska Simmonsin vetoaminen poliisimestariin oli vaikuttanut häneen, ja nyökkäsi valaistuun ikkunaan päin. "Siinä kaikki. Me seurasimme häntä tänne."
"Kuinka kauan hän on jo ollut siellä?" kysyi Simmons.
"Ehkä noin kymmenen minuuttia", vastasi siviilipukuinen mies.
"Oliko hänellä ketään mukanaan?"