John Hackdale katsahti rouva Champernowneen, ja rouva Champernowne tuijotti Simmonsiin. Hän alkoi pyöritellä sormuksiaan, minkä John tiesi hermostuneen kiihtymyksen varmaksi merkiksi.
"Mutta sehän on hullua!" sanoi John vihdoin äänellä, jonka itsekin kuuli jännittyneeksi ja kuivaksi. "Mitä todistuksia…"
"Se ei ole lainkaan hullua!" huudahti Simmons. "Te ette tiedä kaikkea, mitä minä tiedän — Mellapont on ollut kerrassaan avomielinen minua kohtaan. Kuulehan nyt, sinun revolverisi on löydetty rouva Champernownen hedelmätarhasta. Millaisen johtopäätöksen teet siitä?"
John hätkähti ilmeisesti ja tunsi pikemminkin kuin näki, että rouva
Champernowne loi häneen hämmästyneen katseen.
"Siinä tapauksessa sen on heittänyt sinne joku, joka varasti sen minulta!" sanoi hän. "Minä kaipasin sitä — kaipasin sitä tänä iltana. Minä…"
"Tuosta ei ole mitään apua", sanoi Simmons. "Luuletko poliisin uskovan sellaista pötyä? Revolveri on sinun, ja sinä kuljeskelit täällä päin juuri silloin, kun Deane ammuttiin, ja hänen oli nähty sitä ennen juttelevan rouva Champernownen kanssa tämän talon edustalla. Ja Mellapont on saanut lujasti päähänsä, että joko sinä tai rouva Champernowne on todella ampunut Deanen ja että te olette rikostovereita, ja hän aikoo nyt vangita teidät molemmat. Sitten, olkoonpa tulos millainen tahansa, tulevat kaikenlaiset asiat ilkeällä tavalla julkisuuteen."
Hän katsoi tarkoittavasti rouva Champernownea, ja rouva Champernowne kääntyi puolestaan John Hackdaleen päin, joka oli kalpea ja hermostunut silmäillessään ovea ja näytti tarkasti kuuntelevan.
"Niin — sitä ei voida epäilläkään!" sanoi Simmons, tulkiten ajatuksiaan. "Mutta minä voin sen estää."
Molemmat kuuntelijat loivat häneen kiihkeän, kysyvän silmäyksen.
"Sinäkö?" huudahti John. "Kuinka sinä…"