"Rouva on tarpeeksi vanha ollakseen hänen äitinsä", sanoi Simmons. "Hän on luullakseni jo viisikymmenvuotias."

"Mitä sillä on siinä tekemistä?" tokaisi Ebbitt. "Viisikymmentäkö? Hyväinen aika, nainen on nykyään kypsynein viisikymmenvuotiaana, jos hän vain on pitänyt hyvää huolta itsestään, kuten tässä tapauksessa. Rouva Champernowne on hieno nainen, vieläpä varakaskin. Mutta tässä maailmassa on paljon pahempiakin asioita kuin rahaa, poikaseni — paljon pahempia!"

"Eivätkö asiat olekaan hyvällä kannalla teatterissanne?" kysyi Simmons.
"Luulin teidän käärivän kokoon joka ilta rahaa."

"Usein sattuukin, että niin teemme", myönsi Ebbitt huolettomasti.
"Mutta se ei vaikuta minuun, poikaseni. Minulla on määrätty palkka.
Niin ja niin paljon viikolta, olipa sitten teatterilla täysiä huoneita
tai ei."

"No niin, varmat tulot kaikissa tapauksissa", sanoi Simmons. "Onhan se kuitenkin parempaa kuin kuljeksivan taiteilijan elämä, vai mitä?"

"Niin, kerran olin sellainenkin", sanoi Ebbitt miettiväisesti.
"Kuljeksivako? Sepä se, usein olin vain puoleksi puettu, vatsa tyhjänä!
Mutta elämäni oli paljon hauskempi niinä aikoina, poikaseni, kuin nyt
tässä toimessa."

"Epäilen sentään!" sanoi Simmons. "Minä en ainakaan pitäisi siitä. Minusta on tärkeätä saada määrätty asema ja määrätty palkka. Tuollaiset satunnaiset toimet eivät minulle sovi! Missä te siihen aikaan enimmäkseen kuljeskelitte?"

Ebbittin silmät kävivät haaveellisiksi. Hän otti kulauksen lasistaan, pysytteli sitä tasapainossa kämmenellään ja tuijotti miettiväisesti tuleen.

"Kaikkialla ja joka paikassa", vastasi hän. "Minä sain olla mukana alusta asti. Minä olen nähnyt sen elämän eri puolet. Olen näytellyt tilapäisissä teattereissa ja myöskin Drury Lanessa. Välistä olen esiintynyt Hamletina markkinakojussa ja toisaalta ollut statistina Henry Irvingin esittäessä samaa osaa. Kerran ansaitsin eräällä lahjanäytännöllä kolmesataa puntaa. Minä olen lausunut runoja kapakoissa maantien varrella ja ollut iloinen saadessani hatullisen kuparikolikoita. Kokemusta, poikaseni — mutta silti seikkailurikasta elämää. Ja nyt käytän iltapukua ja oopperahattua ja toimin ylivalvojana elävienkuvien teatterissa. Näyttelen ihmisille kuvia, joita vilkuttava taikalyhty heittää valkoiselle kankaalle. Mutta kaipaanpa sentään eläviä miehiä ja naisia ja ihmisääntä. Jos olisitte tuntenut samat miehet ja naiset kuin minä — ah, kuinka osasimmekaan näytellä aikoinamme!"

"Teidän on täytynyt tuntea paljon näyttelijöitä aikoinanne", vihjaisi
Simmons.