"Joukoittain — äärettömästi!" myönsi Ebbitt. "Kyllä. Hyviä miehiä ja tovereita — mutta nyt jo kuolleita, useimmat heistä. Sellaisia ei ole nykyään, ja näyttämöllä esiintyykin nyt vain paljaita raukkoja."
Simmons työnsi viskypullon lähemmäksi vierastaan. Ja Ebbittin täyttäessä lasiaan uudelleen, hänen isäntänsä vilkaisi takanreunalle asettamaansa kelloon, jonka oli tullessaan kotiin pannut osoittamaan samaa aikaa kuin kaupungintalon kello.
"Ja näyttelijättäriä kai myös?" sanoi hän Ebbittin kerran vielä juodessa hänen maljansa. "Te kai tunnette paljon näyttelijättäriä?"
"Kyllä, poikaseni, lukemattomia!" vastasi Ebbitt. "Jo kuusikymmenluvulta saakka, jolloin aloitin. Olenhan näytellyt madame Celestenkin kanssa — tunsin hänet melko hyvin siihen aikaan. Minä olen tuntenut näyttelijättäriä sadoittain — hyviä, huonoja ja keskinkertaisia."
Simmons vaikeni hetkiseksi. Hän piti silmällä kelloa ja tarkkasi, kuuluisiko portailta askelia. Ja kellon minuuttiosoittimen liikkuessa hitaasti eteenpäin hän puhui jälleen.
"Oletteko koskaan tuntenut erästä Nora le Geyt-nimistä näyttelijätärtä?" kysyi hän tyynesti.
Ebbitt kohotti nopeasti päänsä takan loimun piiristä. Kasvojen yläosa synkistyi, ja huulet aukenivat raolleen, päästääkseen esille jonkinlaisen sähisevän äänen.
"Nora le Geytiäkö?" toisti hän. "Mitä pirua te tiedätte Nora le
Geytistä?"
"Olen vain kuullut puhuttavan hänestä", vastasi Simmons huolettomasti. "Mitä ihmettä siinä on? Useita näyttelijättäriä muistellaan vielä kauan aikaa heidän kuolemansa jälkeenkin."
Ebbitt tuijotti yhä häneen. Hänen huulensa olivat vielä raollaan, niin että hampaat näkyivät, ja hänen katseensa oli epäilevä.