"Tuntuu melkein mahdottomalta, että te olisitte kuullut joskus puhuttavan hänestä", ärähti hän. "Missä te olisitte kuullut hänestä, kun olette vasta poikanen?"
Simmons vilkaisi jälleen kelloa ja kuunteli ääniä portailta. Sitten hän kääntyi vieraansa puoleen, nauraen puoleksi kyynillisesti, puoleksi julkeasti.
"Minunlaisteni asianajajien täytyy tietää melko paljon, Ebbitt", vastasi hän. "Meitä ei hämmästytä mikään. Minäkin tiedän melko paljon Nora le Geytistä. Hän meni naimisiin erään Arradeanen, James Arradeanen kanssa, joka sittemmin nimitti itseään James Deaneksi, ja se oli sama James Deane, joka murhattiin hiekkakuopassa Ashenhurst-huvilan takana. Kas tässä", jatkoi hän ottaen taskustaan neiti Prettyn pöydältä anastamansa kirjan ja avaten sen kannen, "on eräs Nora le Geytin kirjakin hänen nimikirjoituksineen. Tunnetteko tämän käsialan? Tietysti tunnette, koska olitte luullakseni Noran entinen mielitietty. Hän petti teidät sitten toisen miehen vuoksi, ja sen vuoksi te" — hän katsahti äkkiä kelloon ja jännitti korviaan kuullakseen ääniä ovelta — "ja sen vuoksi te", jatkoi hän kumartuen eteen päin ja katsoen suoraan Ebbittin hämmästyneihin silmiin, "ammuitte hänet!"
Huoneessa oli nyt ihan hiljaista, paitsi kellon hidasta tikitystä. Sen rikkoivat kuitenkin vihdoin Ebbittin liikkeet. Hän laski lasinsa pöydälle, nousi tuijottaen Simmonsiin ja peräytyi ovea kohti, voimatta sanoa muuta kuin yhden sanan: "Mitä —"
"Niin, mitä?" huudahti Simmons halveksivasti. Hän tiesi oven olevan auki, vaikkakin vain raollaan. Hän oli tahallaan jättänyt sen sulkematta, pyytäessään vierastaan sisään, ja nyt hän korotti ääntään. "Mitä todellakin? Kerronko teille kaikki tietoni, Ebbitt? Te tunsitte Deanen samaksi mieheksi, joka oli lyönyt teidät laudalta, silloin illalla, kun hän meni katsomaan kuvianne. Te päätitte kostaa, tulitte kotiin, varastitte Johnin revolverin avonaisesta laatikosta tuolta toisesta huoneesta ja otitte sen mukaanne mennessänne ulos. Teidän mieleenne juolahti nimittäin, että Deane ehkä menisi Ashenhurst-huvilaan samana iltana tapaamaan sukulaisiaan — te tiesitte sen kaiken ja aloitte väijyä häntä. Te tapasittekin sitten hänet ja saitte hänet jollakin tavoin viekoitelluksi hiekkakuoppaan, missä ammuitte hänet, ja viskasitte revolverin rouva Champernownen hedelmätarhaan, josta se löydettiin — minä juuri satuin sen löytämään. Ja sieltä on löydetty muutakin — te olitte pudottanut sinne toisen kalvosinnappinne emaljoidun kannan, Ebbitt, ja sekin on löydetty. Kuulkaahan nyt, mies, teillä on vielä paidassanne sen napin jäljelle jäänyt osa, kuten itse näette. Kaikki on nyt selvillä, Ebbitt — poliisi tietää koko jutun. Niin, mitä siihen sanotte — mitä voitte…"
Ebbitt käänsi katseensa syyttäjän kasvoista hienosti silitetyn paitansa oikeaan kalvosimeen. Hän katsoi sekunnin ajan särkynyttä nappia, mutisten jotakin partaansa. Simmons nauroi, jolloin Ebbittin käsi äkkiä pujahti lonkkaa kohti. Sekunnissa ja ennenkuin Simmonsin nauru oli lakannut kuulumasta, huomasi syyttäjä tuijottavansa kohotetun revolverin piippuun.
"Minun ei nyt tarvitse varastaa tai lainata revolveria!" sanoi Ebbitt.
"Tämä on minun, ja tällä kertaa on teidän vuoronne!"
Kuului kimakka kiljaisu, joka muuttui tuskallisen pelon ulvonnaksi, jonka Simmons päästi hypätessään pöydän taakse ja torjuen käsillään.
"Ei!" huusi hän. "Ebbitt, pankaa se pois — pois! Voi, hyvä Jumala,
Mellapont — Nicholson!"
Revolveri paukahti kovaa, ja Simmons horjui ähkien taaksepäin, saamatta kiinni mistään. Ja kun poliisit Mellapontin johdolla ryntäsivät viime askelmia ylös savun täyttämään huoneeseen, käänsi Ebbitt aseen itseään kohti ja poistui maailmasta huokaisematta tai huudahtamatta.