"Näyttikö sinusta nimi lainkaan sopivan hänelle?" kysyi vanhempi veli.
"Oliko hän kaunis?"
"Ehdottomasti!" sanoi Simmons. "Ja hienokin. Minä näin kortista, että hän on kotoisin Cornwallista, mutta uskallan lyödä vetoa viitosesta pennyä vastaan, ettei hän ole saanut pukuaan sieltä erämaasta. Lontoolaista tyyliä päästä jalkoihin asti."
"Hyvä poika", sanoi Hackdale hyväksyvästi, "koeta aina terästää huomiokykyäsi, Sim, niin saat olla varma menestyksestäsi. No niin, minun pitää lähteä kierrokselleni. Tapaan sinut aamiaisella."
Pieni käärö, jonka hän tiesi sisältävän voileipiä, ja pullo, johon hän oli sekoittanut mietoa viskyä ja vettä, oli pantu sivupöydälle, ja työnnettyään ne taskuihinsa Hackdale nyökkäsi veljelleen ja lähti huoneesta. Mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt talosta julkipuolen ovesta, hän pujahtikin erästä käytävää pitkin takapihalle päästäen siellä irti koiransa, puhdasrotuisen airedale-terrierin, jota naapurit nimittivät Martiniksi. Tämä arvokas apulainen kintereillään hän lähti kävelemään takaisin kaupungintaloa kohti ja sitten siihen Southernstowen kaupunginosaan, jonka järjestyksestä hänen juuri silloin oli huolehdittava.
Mellapont ei ollut syyttä puhunut tämän kaupungin pienuudesta, jonka poliisipäällikkönä hän toimi. Vaikka se olikin niin vanha, että sen asukkaat kerskaillen sanoivat sitä Englannin vanhimmaksi asutuksi kaupungiksi, ja kuuluisa, koska siellä oli muuan Englannin ikivanhoja tuomiokirkkoja, joka oli hyvin mielenkiintoinen ja tärkeä kaikille muinaistieteen ja sen haarojen tutkijoille, oli se perin mitätön kokonsa puolesta. Se sopi kaikkinensa sitä ympäröivien vanhanaikaisten ja hyvin säilyneiden valliensa kera noin neliökilometrin alalle, ja jokainen voi ihan hyvin kävellä sen päästä päähän ja ympäri tunnissa. Siinä oli vain kolme katua: yksi niistä, High-katu, ulottui sen poikki idästä länteen; toinen, North Bar, High-kadulta kaupungin pohjoisiin valleihin, ja kolmas, South Bar, kaupungin keskustasta etelälaidalle. Näiltä kaduilta haarautui tietysti melkein päämäärättömästi kaikenlaisia kujanteita, pihoja ja käytäviä, jotka olivat niin kapeita ja joiden sisäänkäytävät olivat useinkin nykyaikaisten julkisivujen niin piilottamia, että vain omat asukkaat tunsivat ne. Monella niistä ei ollut edes nimeäkään.
Hackdalen toimintapiiri oli kaupungin pohjoisosassa. Siellä, sitten kun vallit oli sivuutettu, oli paljon komeita taloja — yksityisten maille rakennettuja kartanoita ja huviloita, joiden takana oli aukeata maata. Kaupungin ylhäisimmät perheet asuivat siellä, kuten vapaiden ammattien harjoittajat, kauppiaat ja varakkaat liikemiehet. Hänen omalla työnantajallaankin, pormestarilla, rouva Sophia Champernownella, oli siellä suuri Ashenhurst-niminen huvila, jossa hän asui veljensä kanssa. Tämä oli omituinen, nähtävästi hyvin epäkäytännöllinen, joutilas, ystävällinen ja hyvin puettu herra, jota tavallisesti nimitettiin herra Alfrediksi. Sitä, mikä herra Alfredin sukunimi oli, ei tiennyt Hackdale eikä kukaan muukaan — hän oli yksinkertaisesti vain herra Alfred. Hänestä ei tiennyt kukaan muuta kuin sen, että kun rouva Champernowne ensi kerran saapui Southerhstoween parikymmentä vuotta takaperin ja osti sieltä rappiolle menneen kaupan, josta hän nopeasti kehitti ensiluokkaisen ja nykyaikaisen, Lontoon ja Pariisin kangaskauppoja muistuttavan liikkeen, saapui herra Alfredkin hänen kanssaan ja oli siitä asti viettänyt jonkinlaista loisen tai seuralaisen elämää hänen luonaan.
Hackdale ei ollut hyvinkään kaukana Ashenhurstin portilta, kun muuan mies tuli äkkiä tien poikki ja tervehti häntä. Läheisen lyhdyn valossa hän huomasi tulijan James Bartlett-nimiseksi mieheksi, jonka kaikki southernstowelaiset hyvin tunsivat. Bartlett oli aikoinaan ollut melko varakas, mutta hänen kohtalokas intohimonsa pelata toisella ja kaataa väkeviä ryyppyjä suuhunsa toisella kädellään oli tehnyt hänestä tyhjäntoimittajan, joka eli kädestä suuhun. Mutta vaikka hän olikin tyhjäntoimittaja ja varaton, käyttäytyi hän varmasti ja puhui suunsa puhtaaksi, eikä hän nytkään tuhlannut aikaa sanoessaan, mitä mieleen johtui, kun tapasi John Hackdalen.
"Hei, herra Hackdale!" sanoi hän tuttavallisesti. "Te toimitte siis vieläkin ylimääräisenä poliisina. Uskallanpa sanoa, että toimitatte tehtävänne yhtä hyvin kuin vakinainen poliisikin. Mutta mikä tämä kuulemani juttu onkaan, herra Hackdale? Sanotaan, että Chancellor-hotellissa kaivataan erästä herrasmiestä? Jos asia on niin, voisin luullakseni kertoa teille siitä jotakin."
Hackdale, joka ei olisi halunnut tuhlata minuuttiakaan ajastaan Bartlettille päivänvalossa jollakin Southernstowen kadulla, ei kavahtanut keskustelemasta hänen kanssaan tällaisessa yksinäisessä paikassa osittaisen pimeyden suojassa. Hän vihelsi koiransa luokseen ja pysähtyi.
"Mitä te sitten voisitte kertoa?" kysyi hän puoleksi halveksivasti.