"Murha!" sanoi Hackdale. "Itsemurhasta ei voi olla puhettakaan. Mies on tahallisesti murhattu, rouva Champernowne, ja minä juuri satuin löytämään hänet. Ja se oli hyvin onnellinen sattuma, hyvin onnellinen todella, että minä olin ihan yksinäni löytäessäni hänet. Ja se oli onneksi teillekin, rouva Champernowne!"
Veri kohosi äkkiä rouva Champernownen kasvoihin, saaden ne punastumaan vihasta. Hän teki liikkeen kuin olisi aikonut nousta tuoliltaan, mutta Hackdale jatkoi pudistaen päätään:
"Suureksi onneksi teille, rouva Champernowne, koska löysin hänen puvustaan jotakin. Voitteko arvata, mitä? No niin, tässä se on."
Samalla hän veti esille taskustaan sen kummallisen muotoisen lukkoneulan, jonka oli irroittanut kuolleen miehen takin repeämästä, ja ojensi sen työnantajalleen vasemmalla kämmenellään. Hän siirsi katseensa siitä naiseen eikä hänen tarvinnut muuta kuin vilkaista nähdäkseen, että rouva Champernownen kasvot olivat käyneet kalmankalpeiksi.
"Te kai tunnette tämän, rouva Champernowne?" jatkoi Hackdale hiljaisella tyynellä äänellä. "Tietysti te tunnette. Muistatteko, että maanantaina iltapäivällä tulitte luokseni verhojen osastoon ja näytitte minulle pientä näytelaatikollista näitä neuloja? Te sanoitte saaneenne ne nähtäväksi eräältä mieheltä, joka oli hankkinut niille väliaikaisen lainsuojan, hakeakseen niille sittemmin patentin, ja halusi kuulla arvostelunne niistä, kelpaavatko ne lainkaan kauppatavaraksi. Teidän mielestänne oli tämän keksinnön aate oikein hyvä, ja sitten työnsitte laatikon taskuunne, vieden sen kotiinne. Kuinka on voinut tapahtua, että löysin yhden noista neuloista kuolleen miehen takista? Onhan se ilmeistä! Rouva Champernowne, tuosta kuolleesta miehestä tiedetään vain sen verran, että hänen nimensä on Deane, että hän saapui Chancellor-hotelliin maanantaina ja että hän myöhään maanantai-iltana meni ulos, epäilemättä tapaamaan jotakin henkilöä, joka ei voinut olla kukaan muu kuin te. Hän oli luonanne silloin illalla jonkun aikaa. Täällä Southernstowessa on muuan mies, jonka voisin saada käsiini kymmenessä minuutissa ja jolta Deane kysyi tietä taloonne maanantai-iltana melkein keskiyöllä. Ja Deane osasikin sitten taloonne, rouva Champernowne. Hän oli siellä jonkun aikaa. Kaiketi hän repi takkinsa tullessaan huvilaanne, ja te annoitte hänelle kummallisen muotoisen lukkoneulan, että hän voisi kiinnittää repeämän laidat yhteen toistaiseksi, kunnes ehtisi korjauttaa takkinsa. Rouva Champernowne, te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että niin on asian laita."
Vaikka rouva Champernowne olikin suuri, voimakas nainen, kuunteli hän kuitenkin ääneti kaikkea tätä, hermostuneesti väännellen sormiaan. Kului hetkinen, ennenkuin hän puhui, mutta silloinkin hän änkytti.
"Kuka — kuka tietää — sen, mistä nyt olette kertonut?"
"Ei kukaan. Ei ainoakaan sielu, rouva Champernowne! Luuletteko minua hölmöksi? Tästä ei tiedä kukaan eikä voikaan tietää, ellen minä puhu."
"Kuka — kuka on se toinen mies, josta puhuitte?"
"Se on minun asiani, rouva Champernowne. Parasta on, ettette sitä kysykään. Antakaa minun pitää huolta hänestä. Minä voin saada hänet vaikenemaan, jos katsotte olevan siihen syytä. Kuulkaahan nyt, rouva Champernowne, olkaamme käytännöllisiä. Kukaan ei tiedä mitään siitä, mitä nyt olen kertonut teille. Mellapont on ihan varma, että Deanea seurattiin ja että hänet sitten murhattiin ja ryöstettiin — että hänet murhattiin niiden rahojen ja kalleuksien vuoksi, joita hänellä epäilemättä oli mukanaan. Sikäli on siis kaikki hyvin — poliisi tulee pysymään siinä olettamuksessa. Mutta Mellapontilla on toinenkin teoria, sellainen, että Deane lähti kaupungille tapaamaan jotakin henkilöä, jonka hän tunsi, ja Mellapont vannoo ottavansa selvän siitä, kuka tämä henkilö on. Mutta hän ei voi, koska hänellä ei ole minkäänlaista johtolankaa. Minä olen ainoa elävä ihminen, jolla on tuo johtolanka — tarkoitan lukkoneulaa, rouva Champernowne. Jos katsotte tarpeelliseksi, että olen tästä koskaan puhumatta, niin voitte olla rauhassa ja yhtä hyvässä turvassa kuin ei tätä milloinkaan olisi tapahtunut. Minä en tiedä, mitä teidän ja vainajan välillä tapahtui, enkä halua sitä tietääkään. Minulla ei ole siinä mitään tekemistä. Mutta teidät voin pelastaa vastenmielisestä tilanteesta. Antakaa minulle, mitä haluan — silloin ei kukaan saa milloinkaan tietää, että herra Deane lähti kaupungille tapaamaan teitä ja että hän kohtasikin teidät. Juttu päättyy siihen."