Neiti Pretty nyökkäsi ja poistui, mennen takaisin Chancellor-hotelliin. Hän oli ilmoittanut Bellingille jäävänsä sinne määräämättömäksi ajaksi ja vuokrannut hotellista parhaan makuuhuoneen ja vieressä sijaitsevan arki huoneen. Hän istuutui arkihuoneeseensa ja ajateltuaan vielä kauan aikaa tehdessään sopivaa käsityötä kypsytti lopulta päätöksensä. Se vei hänet kirjoituspöydän ääreen, missä hän yhä kiinteästi harkiten kirjoitti toisen palkintojulistuksen luonnoksen. Saatuaan sen valmiiksi hän vei sen itse Pembertonille sopien samalla kirjanpainajan kanssa kaikista sen painamista, jakelemista ja julkinaulaamista koskevista seikoista, sillä tällä kertaa hän ei halunnut — niin hän sanoi itselleen — neuvotella Shelmoren kanssa tai vaivata häntä tai ketään toista. Tämä oli hänen oma asiansa.
Keskipäivällä seuraavana päivänä oli jokainen Southernstowessa lukenut tämän uuden julistuksen. Sen maksuehdot olivat paljon suurenmoisemmat kuin entisen. Neiti Pretty teki kolme tarjousta. Hän lupasi antaa tuhat puntaa jokaiselle, miehelle tai naiselle, joka voisi todistaa nähneensä James Deanen sen jälkeen kun hän oli poistunut Chancellor-hotellista kuoliniltanaan. Sitten hän takasi antavansa saman summan jokaiselle, joka voisi kertoa jotakin kadonneista jalokivistä. Ja lopuksi hän lupasi lahjoittaa kolmetuhatta puntaa sille, jonka ilmoitusten perusteella James Deanen murhaaja voitaisiin vangita ja tuomita.
Simmons Hackdale oli muuan niistä ensimmäisistä ihmisistä, jotka näkivät tämän uuden julistuksen, ja hänen kielellensä alkoi valua vettä ja hänen sormensa syyhyivät. Kunpa hän voisi löytää johtolangan, pienimmänkään! Ja samana iltapäivänä, jos hän olisi tiennyt, oli tulossa hänen kaipaamansa tilaisuus. Shelmore kutsui hänet yksityiskonttoriinsa, ilmoittaen antavansa hänelle tärkeän luottamustehtävän. Oli näet ihan välttämätöntä, että joku matkustaisi Yorkshiren Normansholtiin henkilökohtaisesti tarkastamaan siinä kaupungissa sijaitsevaa sir Reville Childerstonen omistamaa kiinteistöä, ja sen vuoksi Simmonsin piti lähteä. Seuraavana päivänä…
Simmons meni kotiinsa laittaakseen itsensä matkakuntoon. Ja sulloessaan matkalaukkuaan täyteen hän muisti, mitä oli kuullut Shelmoren kertovan sir Revillelle merkitystä maisemakortista. Piiliköhän sen takana jotakin?
YHDEKSÄS LUKU
Toverillisella tuulella
Matkustettuaan kolmesataakahdeksankymmentä kilometriä Simmons huomasi saapuneensa Normansholtiin vaatimattomine matkalaukkuineen kello kuuden aikaan seuraavana iltapäivänä. Koska hän ei ollut milloinkaan ennen käynyt pohjoisessa Englannissa, näytti hänestä ympäristö harmaalta ja synkältä, sillä hän oli tottunut aurinkoisempaan etelään. Mutta kun hän käveli ikivanhan kauppatorin poikki etsien itselleen asuntoa, huomasivat hänen terävät silmänsä Karhu-nimisen hotellin, joka näytti nykyaikaiselta. Hän poikkesi heti suunnastaan sinne, kirjoitti nimensä matkustajaluetteloon ja tilasi päivällisen. Simmonsilla oli paljon rahaa taskussaan, ja koska hän tiesi saavansa matkakustannuksensa takaisin herra Shelmorelta, joka puolestaan otti ne sir Reville Childerstonen täysinäisestä rahakirstusta, päätti hän elää herroiksi. — Jos tuhlaat omia rahojasi, sanoi Simmons, ole säästäväinen, mutta jos ne ovat jonkun toisen, anna niiden silloin pyöriä. Tämä on sellainen periaate, jota noudattamaan kaikki virkailijat on kasvatettu, Whitehallin hoviherroista vähäpätöisten valiokuntien jäseniin asti.
Hän oli jo päivällisensä puolivälissä Karhun kahvilahuoneessa, kun tarjoilija johti sinne erään reippaan, pirteän näköisen, hänen ikäisensä nuoren herrasmiehen, jonka silmät näyttivät kohteliaan kysyviltä. Tarjoilija viittasi Simmonsiin, joka oli kirjoittanut nimensä ja osoitteensa lisäkoukeroineen luetteloon alakerrassa, ja nuori herrasmies, ottaen päästään jokseenkin keikarimaisen hattunsa, tuli lähemmäksi, hymyillen leveästi.
"Herra Hackdale kai, Southernstowesta?" kysyi hän astuen Simmonsin luo.
"Herra Simmons Hackdale, vai erehdynkö?"
"Se on nimeni", vastasi Simmons. "Mutta tämä on minulle suuri yllätys."