Simmons seurasi uutta ystäväänsä vanhanaikaiseen ravintolaan, joka oli sen näköinen kuin se olisi äsken muutettu sinne jostakin kuningatar Elisabethin tai Tudorien ajoilta ja muistutti kaniininkoppia mukavine loukkoineen ja soppineen. Sen isäntä oli herra Swalen suureksi pettymykseksi mennyt jonnekin koko illaksi, mutta herra Swale tiesi, mitä erityistä portviiniä täältä saisi, ja varaten itselleen ja toverilleen pari lasia vei vieraansa tammella laudoitetun huoneen rauhalliseen nurkkaan, missä räiskyi iloinen takkavalkea. Sitten hän ehdotti, että koska ilta oli vasta alussa, heidän sopisi täällä viettää aikaansa.
"Ja nyt kerron sinulle tuosta Manor Housen tapauksesta", lisäsi hän heidän istuutuessaan lähekkäisiin nojatuoleihin. "Minä olen usein ajatellut ryhtyä laatimaan siitä kertomusta johonkin aikakauskirjaan, mutta epäilen kirjoituskykyäni enkä sitä paitsi tietäisi, kuinka sen lopettaisin. Ehkä sinä voisit tehdä siitä jotakin, veikkonen. Mitä luulet?"
"En osaa sanoa, ennenkuin kuulen tarinan", vastasi Simmons. "Mitä se oikein koskee — jotakin katoamistako?"
"Niin, kummallisinta katoamista, mistä milloinkaan olet kuullut puhuttavan!" myönsi herra Swale. "Tämän kaupungin asukkaat juttelevat siitä vielä nykyäänkin. Tarina kertoo erään miehen katoamisesta, joka asui Manor Housessa parikymmentä vuotta sitten ja jota nimitettiin Arradeaniksi."
"Kuinka sinä sanoitkaan?" kysyi Simmons.
"Arradeane", toisti herra Swale ja tavasi nimen. "Kummallinen nimi, mutta niin se kumminkin oli — Arradeane, James Arradeane, siviili-insinööri."
Simmons kuunteli niin tarkasti, että korvia melkein kipristeli. Arradeaneko? James Arradeaneko? Kun ensimmäiset neljä kirjainta jätetään pois, saatiin Deane, James Deane — siis Southernstowessa murhatun miehen nimi. Ja hän muisti äkkiä neiti Prettyn ja hänen ensi vierailunsa Shelmoren luona. Neitihän oli sanonut, että hänen holhoojansa oli ammatiltaan siviili-insinööri. Olikohan mahdollista, että hän sattumalta oli…
"Niin", sanoi hän tyynesti. "Entä tarina?"
Herra Swale siemaisi viiniään tuntijan tapaan ja otti nojatuolissaan entistä mukavamman asennon.
"Kerron sen sinulle", vastasi hän. "Kummallisempaa juttua en ole ikinä kuullut. Muutamat sen erityiskohdat ovat ainakin sellaisia, nimittäin ne, joissa kerrotaan varsinaisesta katoamisesta. Kaikki tapahtui näin, kuten isäni on minulle kertonut. Mutta sinun pitää ensiksikin tietää, että parikymmentä tai viisikolmatta vuotta sitten otaksuttiin täällä naapuristossa olevan suuria hiilikerrostumia. Niitä luultiin hyvin runsaiksi, noita suonia, joita piti olla kaikkialla kaupunkimme ympäristössä, ja ihmiset alkoivat rikastua jo ennakolta, ja tänne saapui paljon muukalaisia katsomaan, mitä täällä oli ansaittavana. Näiden vieraiden joukossa oli sekin mies, James Arradeane. Hän oli ammatiltaan siviili-insinööri, mutta hänellä oli selvästi paljon omiakin varoja. Kukaan ei saanut tietää, mistä hän tuli, mutta hän tuli, toi vaimonsakin mukanaan ja vuokrasi tuon ikivanhan Manor Housen, jonka sinulle äsken näytin, asettui sinne asumaan eikä salannut keltään, että hän oli saapunut tänne tutkimaan maaperää. Hän teki jonkunlaisen sopimuksen erään yhtiön kanssa, joka silloin perustettiin tänne; he toimittivat paljon porauksia eräällä maa-alueella, jonka olivat ostaneet juuri kauppalan ulkopuolelta, pääsemättä kuitenkaan sen pitemmälle. Päättäen isäni puheista, ja hän oli tuntenut sen miehen hyvin —"