"Hyvä teoria", sanoi Simmons kehuen. "Minäkin luulisin hänen tehneen niin. Mutta — hänen rahansa?"

"Ah niin!" vastasi Swale. "Niistä otettiin tietysti selko. Kuten jo sanoin, olivat sekä hän että hänen vaimonsa varakkaita ihmisiä; heillä oli molemmilla rahaa. Mies ei ollut velkaa kenellekään kaupungissa, sillä hän oli sellainen henkilö, joka aina maksaa käteisellä. Hänellä ei ollut pankkitiliäkään tässä kaupungissa, hän kun säilytti rahojaan parinkymmenen kilometrin päässä Alsthfordin pankissa. No niin, kun alettiin panna toimeen kyselyjä hänen katoamisensa johdosta, saatiin selville, että hän pari päivää aikaisemmin oli ottanut melkein joka pennin pois tililtään, joka oli ollut suuri, ja samalla vienyt mukanaan suuren joukon arvopapereita, jotka olivat olleet myös talletettuina pankkiin. Hän ei ollut ilmoittanut mitään syytä menettelyynsä. Hän vei siis rahansa mukanaan. Kuje vain, veikkonen, ovela kuje — hän halusi poistua vaimonsa luota. Niin sen asian laita oli."

"Entä vaimo?" kysyi Simmons. "Mihin hän joutui?"

"Hän jäi asumaan tänne vielä joksikin aikaa", vastasi Swale. "Päättäen isäni puheista hän ei ensi tiedustelujen jälkeen milloinkaan enää koettanut löytää Arradeanea. Kaiketi hän tiesi jotakin sellaista, mitä eivät muut tienneet. Oli miten oli, noin kolmen kuukauden kuluttua hän myi kaiken Manor Housen irtaimiston ja matkusti pois veljineen — Lontooseen, kuten täällä kerrottiin. Eikä kukaan ole heistä sen jälkeen kuullut sanaakaan, ei niin mitään. Mutta siitä jutellaan tietysti vieläkin, koska miehen ovela katoaminen oli herättänyt ihmisissä ihmettelyä. Sukkela temppu tuo, että mies voi livahtaa huomaamatta ja jälkiä jättämättä pois sellaiselta paikkakunnalta, missä kaikki tunsivat hänet. Ja kuten jo sanoin, siitä voisi saada harvinaisen hyvän alun jollekin jutulle, mutta en tiedä, riittävätkö sinunkaan kykysi sellaisen kirjoittamiseen."

"En ainakaan ole vielä yrittänyt", sanoi Simmons kuivasti. "Ehkä minulla olisi kykyä. Ja kaikki tämä tapahtui — milloin sinä sanoitkaan?"

"Parikymmentä tai kolmekolmatta vuotta takaperin", vastasi Swale.
"Juuri ennenkuin minä ilmestyin tänne kyynelten laaksoon."

"Täällä Normansholtissa on siis paljon sellaisia henkilöitä, jotka eivät ole vielä unhottaneet noita kolmea?" vihjaisi Simmons. "Täytyy olla."

"Hyväinen aika, veikkonen, niitä on vaikka kuinka paljon!" vakuutti Swale. "Joukoittain! Jos isäntä olisi ollut kotona, olisi hän voinut kertoa sinulle tämän jutun paremmin kuin minä, koska hän oli tuntenut Arradeanen tarpeeksi hyvin. Hän olisi kertonut, mitä oli itse saanut nähdä, mutta minä voin ainoastaan toistaa, mitä isälläni oli tapana jutella."

"Niin, tässä maailmassa tapahtuu hyvin paljon kummallista", huomautti
Simmons. "Me kuulemme sellaista paljonkin oman ammattimme alalla."

"Se on totta, veikkonen", sanoi herra Swale juhlallisesti. "Niin me teemme. Se johtuu yksinkertaisesti ammatistamme. Ah, kunpa ihmiset tietäisivät, millaisia salaisuuksia meille lakimiehille uskotaan! Haluatko vielä toisen lasillisen viiniä, veikkonen?"