"No niin, muistaakseni kerroin hänelle niistä huhuistakin, että rouva Champernownen luullaan menevän naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa tai ainakin aikovan mennä."
Tämä viime vastaus tuntui Simmonsista hyvin tärkeältä, ja hän ihmetteli lukiessaan jatkoa, ettei tuomari valamiehineen ollut nähtävästi kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Mutta he eivät tienneet eivätkä voineet epäilläkään sitä, mitä hän, Simmons, tiesi. Tietäessään, että Deane hyvin todennäköisesti oli Arradeane ja että rouva Champernowne oli rouva Arradeane, hän oli nyt ymmärtävinään tämän rouvan luokse tehdyn salaisen vierailun tarkoituksen. Deane oli nähtävästi tahtonut ilmaista hänelle olevansa vielä hengissä ja kieltää häntä panemasta itseään alttiiksi kaksinnaimisen vaaralle.
Mutta — entä murha? Kuka oli ampunut Deanen? Tekikö sen rouva Champernowne vai herra Alfred, vai olivatko he yhtä viattomia suin hänkin, ja joutuiko Deane, kuten Mellapont nähtävästi ajatteli, sellaisten kulkurien käsiin, jotka olivat leiriytyneet hiekkakuoppaan sinä päivänä olleiden markkinaan jälkeen? Simmons tiesi tarpeeksi hyvin sinä yönä liikkuneen paikkakunnalla kummallisia, haaksirikkoisia henkilöitä, eikä sitä voitu sanoa muuta kuin hyväksyttäväksi teoriaksi, kun ajateltiin, että Deane oli joutunut sellaisten ihmisten uhriksi. Mutta tietäessään, mitä hän nyt luuli tietävänsä, tuntui hänestä, että rouva Champernownea voitiin kyllä epäillä — vakavistakin syistä. Simmons oli hyvin tarkkaavainen nuori mies, joka piti silmällä ihmisiä ja ajatteli kaikkea näkemäänsä. Hän luuli rouva Champernownea hyvin kunnianhimoiseksi naiseksi, joka epäilemättä halusi päästä Childerstonen puistokartanon valtiattareksi ja ladyksi. Ja jos hän todella oli rouva Arradeane ja Arradeanen henki oli hänen ja hänen haluamansa yhteiskunnallisen aseman välillä ja jos hän sai tilaisuuden vapauttaa itsensä tästä esteestä, niin —?
Päästyään ajatuksissaan näin pitkälle Simmons äkkiä muisti jotakin, mikä hämmästytti häntä. Hän oli ollut läsnä monessa neiti Prettyn ja Shelmoren välisessä keskustelussa ja kuunnellut muitakin heidän neuvottelujaan väliseinän mukavasta raosta. Hän muisti nyt, että Shelmore, tahtoessaan saada selkoa jutun kaikista yksityiskohdista, oli kysellyt neiti Prettyltä paljonkin herra Deanesta. Ja neiti Prettyn vastauksista hän oli saanut tietää, että Deane vaimoineen oli saapunut Cornwalliin muutamia vuosia sitten etsimään jotakin teollisuuden haaraa, johon olisi voinut sijoittaa rahansa; että hän oli ruvennut neiti Prettyn isän yhtiötoveriksi erääseen tinakaivokseen; että herra ja rouva Pretty olivat kuolleet ja määränneet Deanen tyttärensä holhoojaksi; että rouva Deanekin oli kuollut, ja lopuksi, ettei Deanella, mikäli neiti Pretty tiesi, ollut ainoatakaan sukulaista, koska herra Deane itse oli niin sanonut hänelle monta kertaa.
Tämä kohotti Simmonsin eteen ylipääsemättömän tiiliseinän, käyttääksemme hänen omaa sanontatapaansa. Jos tämä Deane oli sama Arradeane, joka jätti rouva Arradeanen asumaan Normansholtiin, niin kuka oli se rouva Deane, joka oli seurannut häntä Camborneen?
"No, tämäpä on visaista!" mutisi Simmons. "Tuohon pieneen seikkaan liittyy enemmän kuin aavistankaan. Kuinka ranskalaiset sanovatkaan — cherchez la femme — etsikää naista! Tässä jutussa on juuri kiusallisinta se, ettei tiedä, mistä aloittaisi hakemisensa."
Sitten hänen ajatuksensa kohdistuivat neiti Prettyyn varman vaiston nojalla. Hän oli sittenkin ainoa saapuvilla oleva henkilö, joka tiesi jotakin Deanen elämästä ja puuhista Cambornessa. Hänellä oli joitakin omia tietoja, ja jotakin hän oli kuullut Deanelta. Neiti Prettyä piti siis lähestyä, ja hän päättikin niin tehdä.
Simmons kulutti iltansa jossakin kaupungilla hänen ikäistensä nuorten miesten tavalla. Joskus hän poikkesi kerhoon, joskus pelasi biljardia tai pistäytyi Chancelloriin tunniksi juttelemaan jonkun siellä tapaamansa tuttavan kanssa. Sen vuoksi ei kukaan, joka näki Simmonsin poikkeavan Chancelloriin eräänä iltana pian kotiintulonsa jälkeen, voinut siitä päättää, että hän meni sinne missään varmassa tarkoituksessa; päinvastoin olisi ajateltu, että hän vain maleksi paikasta toiseen, kuten useimmat nuoret miehet, puotipalvelijat, konttoristit ja muut sellaiset, tekivät iltaisin. Mutta tällä kertaa Simmons ei mennyt biljardisaliin tai tarjoiluhuoneeseen, vaan kääntyi pieneen pohjakerroksessa sijaitsevaan anniskelutupaan, jonka avoimesta ovesta voi pitää silmällä kahvilan ovea. Siellä ei ollut ketään sillä hetkellä, ja hän istui siellä yksinään poltellen savuketta, siemaisten silloin tällöin kulauksen portviiniä ja odotellen. Hän odotti, kunnes hotellin vieraat, jotka tähän aikaan söivät päivällistä, alkoivat poistua kahvilasta ja kunnes hän näki neiti Prettyn tulevan ulos ja nousevan yläkertaan vanhoja tammiportaita myöten. Silloin Simmons pysäytti avoimen oven ohitse menevän sisäkön, Mary Sandersin, ja viittasi häntä tulemaan luokseen.
"Kuulkaahan", kuiskasi hän iskien silmää, "minä haluan puhutella neiti Prettyä tärkeän asian vuoksi. Menkää senvuoksi sinne ja sanokaa hänelle, että Shelmoren konttoristi, herra Hackdale, on täällä ja haluaa keskustella hänen kanssaan hetkisen."
Mary Sanders meni yläkertaan, katosi käytävän varjoihin, palasi pian ja viittasi Simmonsia seuraamaan. Tyttö vei hänet neiti Prettyn yksityiseen arkihuoneeseen ja sulki sitten oven hänen kumartavan vartalonsa takana. Neiti Pretty, joka istui nojatuolissa takan ääressä kirja kädessään, näytti ihmettelevän. Hän oli tietysti usein nähnyt Simmonsin Shelmoren konttorissa ja aina ihmetellyt, miksi hänen tukkansa oli niin punainen, hänen silmänsä niin liki toisiaan ja hänen nenänsä niin terävä. Mutta arvellen, että hänen ilmestymisensä tänne merkitsi uutisia, hän käski Simmonsin istuutua. Ja Simmons istuutui, laski hatun polvelleen, risti luisevat sormensa sen ympärille ja katseli neiti Prettyä kuin kettu kaniininluolaa, tuumien, saisiko sieltä mitään.