"Niin", sanoi neiti Pratt, saaden takaisin tavallisen tyyneytensä. "Eikö ollutkin? Kuulehan — minä en voisi kertoa sitä sinulle, ellet olisi asianajaja, mutta tiedänhän, etteivät asianajajat milloinkaan ilmaise toisten salaisuuksia — minä olen ihmetellyt kovasti erästä seikkaa, jonka todistajaksi jouduin samana maanantai-iltana. Minä näin rouva Champernownen keskustelevan erään miehen kanssa likellä huvilaa kello kahdentoista aikaan yöllä. Niin juuri! Luulin ensin, että se oli sir Reville Childerstone saattamassa emäntääni kotiin, mutta siinä erehdyin. Se mies oli ihan outo minulle, ja sitten olen arvellut…"
Simmons pysäytti neiti Prattin, ja he keskustelivat kauan kuiskaillen. Lopuksi hän sanoi neiti Prattille: "Ei hiiskahdustakaan tästä asiasta!" Ja he erosivat ymmärtäen toisensa täydellisesti. Simmons lähti kotiaan kohti tavattoman iloisena, sillä kuulemansa perusteella hän oli nyt ihan varma siitä, että Deane ja rouva Champernowne olivat tavanneet toisensa murhailtana.
YHDESTOISTA LUKU
Kultakello
Simmons tuli asuntoonsa sinä iltana täydellisesti varmana siitä, että Deanen murhaan liittyvä salaisuus oli rouva Champernownen hallussa. Hän oli jo varma siitäkin, että Deane oli sama Arradeane, joka kerran oli asunut Normansholtissa; että rouva Champernowne oli rouva Arradeane ja että herra Alfred oli vetelehtivä laiska veli. Tämän kaiken perusteella voitiin olettaa vaikka mitä. Ehkä rouva Champernowne oli ampunut Deanen omin käsin — se ei tuntunut hänestä lainkaan mahdottomalta. Ehkä herra Alfred ampui hänet, mikä oli vähemmän otaksuttavaa, mutta kuitenkin mahdollista. Ehkä joku kulkuri, joku hylkiö markkinoilta, oli tehnyt ryöstömurhan. Simmonsista tämä tuntui mitättömältä yksityiskohdalta verrattuna siihen tosiseikkaan, että mikäli nyt voi päätellä asioista, Arradeane oli nähnyt ja tuntenut vaimonsa elävienkuvien teatterissa ja jälkeenpäin haastatellut häntä hänen omassa puutarhassaan. Mies ja vaimo olivat tavanneet toisensa, sitä ei voitu kieltää. Mutta mitä heidän kohtaamisensa jälkeen tapahtui, sitä Simmons ei vielä tiennyt, mutta aikoi ottaa siitä selon. Muuten hän oli jo saanut päähänsä toisen olettamuksen, joka vahvistui tunti tunnilta, kunnes se häntä oikein kiusasi. Tiesikö hänen veljensä, John Hackdale, jotakin rouva Champernownen salaisuudesta? Tiesikö hänkin, että murhattu mies tapasi rouva Champernownen kuoliniltanaan? Siis lyhyesti sanoen, oliko John perehtynyt noihin asioihin, joita peittävän verhon läpi eivät poliisit eivätkä siviilihenkilöt olleet kyenneet tunkeutumaan?
Simmons osasi asianmukaisesti nimittää kutakin ilmiötä, ja hänellä oli syytä epäillä veljeään. Nuoruudestaan huolimatta hän oli paatunut kyynikko. Hän oli oivallisen epäileväinen kaikkea hyväntahtoisuutta kohtaan; kukaan ei hänen mielestään tehnyt milloinkaan mitään palkatta, mutta jos joku niin teki, oli hän hölmö. Jos milloin tahansa näet jonkun henkilön saavuttavan paremman aseman ja varallisuutta, mietti Simmons mielessään, voit olla ihan varma siitä, että hänen ylentämisensä on ollut jonkun etujen mukaista. Ja hän teki itselleen kysymyksen, jota hän sanoi hyvin ilkeäksi: Miksi oli rouva Champernowne alkuvalmisteluitta ja hetken mielijohteesta ylentänyt Johnin varajohtajasta, josta toimesta oli palkkaa vain kuusi puntaa viikossa, sellaiseen asemaan, josta, kuten Simmons oli saanut selville, maksettiin hyvin suuri palkka?
Mikä oli ollut siihen syynä ja vaikutteena? Hänestä oli nurinkurista uskoa, että tämä toivottava ylennys oli johtunut Johnin liikemieslahjoista ja taitavuudesta, samoin kuin sekin, että pitäisi myöntää Johnin olevan ainoan sopivan henkilön tuohon toimeen. Simmons tunsi tarpeeksi paljon maailmaa tietääkseen, että oli olemassa kymmenittäin, jopa sadoittainkin sellaisia miehiä, ihan yhtä hyvin, ellei paremminkin sopivia kuin John tämän uuden yhtiön yhdistettyyn johtajan ja sihteerin toimeen; vieläpä he olisivat kiihkeästi ottaneet tämän toimen vastaan kahdesta kolmasosasta siitä palkasta, jonka John tulisi saamaan. Ei, sitä pötyä ei Simmons uskonut, sillä hän tiesi paremmin, kuinka oli asian laita. Tällä nopealla ylenemisellä oli kyllä omat syynsä — eikö ollut merkillistä, että se tapahtui juuri seuraavana päivänä Deanen ruumiin löytämisen jälkeen? John tiesi siis jotakin, ja tämä uusi virka suurine palkkoineen oli vain lahjus, että hän pitäisi suunsa kiinni. Mutta mitä hän siis tiesi?
"Siitä on minun otettava selko!" mumisi Simmons pistäessään avaimen täysihoitolansa lukon reikään. "Se on minun etujeni mukaista. Pidä silmällä numero yhtä, Sim, veikkonen — ja tässä tapauksessa on numero yksi paras ystäväni!"
Hän oli koko ikänsä kuullut Johnin toistelevan tätä kallisarvoista totuutta niin usein, että se oli käynyt hänelle oikeaksi evankeliumiksi — hänellä ei todella ollutkaan muuta uskoa. Hän ei tuntenut olevansa lainkaan kiitollisuudenvelassa Johnille siitä, että tämä oli elättänyt, vaatettanut ja kasvattanut hänet ja hankkinut hänelle vihdoin toimen. Simmons sanoi Johnin tehneen sen kaiken omaksi hyödykseen; eihän olisi lainkaan käynyt päinsä sallia Southernstowen asukkaiden sanoa, että John Hackdale, niin ripeä ja eteenpäinpyrkivä nuori mies, antoi nuoremman veljensä käyttää resuisia housuja ja rikkinäisiä kenkiä ja jäädä opetusta vaille. John tiesi kyllä, ettei mikään kannattanut niin hyvin kuin uljaana ja kunnollisena esiintyminen. Niin ainakin päätteli Simmons, tuntematta lainkaan tunnontuskia epäillessään veljensä jollakin tavoin sekaantuneen tähän Arradeane-Champernownen salaisuuteen ja päättäessään pitää häntä tämän jälkeen tarkasti silmällä. Simmonsilla oli nyt edessään maali, jonka läpi hän aikoi potkaista onnen jalkapallon ja jonka poikkipuusta riippui suuri julistus, luvaten voittajalle kolmetuhatta puntaa.
Mutta Simmons ei olisi ollut niin levollinen, käveltyään sunnuntai-iltana rouva Champernownen viehättävän sisäkön kanssa, jos olisi tiennyt, että noin kolmenkymmenen kilometrin päässä hänestä oli muuan toinen viekas vainukoira samoilla jäljillä kuin hänkin. Bartlett! Tämä kelpo herrasmies oli luettuaan ja painettuaan mieleensä sen julistuksen sisällön, jota Pemberton oli pyytänyt häntä jakelemaan, alkanut nopeasti ajatella. Hän piti John Hackdalelle antamansa lupauksen ja poistui Southernstowesta viimeisessä junassa, mutta ennenkuin juna lähti Portsmouthiin, kolmenkymmenen kilometrin päähän Southernstowesta, oli hän päättänyt olla matkustamatta New Yorkiin tai edes Southamptoniin ja antaa noille molemmille paikoille pitkän nenän. Sillä Bartlett, vaikka hän oli viime vuosina ollut maleksija ja parantumaton tyhjäntoimittaja, oli aikoinaan ollut jokseenkin älykäs ja ovela mies, eikä viimeaikainen rommin palvonta ollut vielä täydellisesti kuolettanut hänen kykyjään. Tämä juttu alkoi hänelle selvitä. Siihen liittyi jokin salaisuus, ja hänellä oli tavallaan sen avain. Hän oli ensin ajatellut, että John Hackdale oli vaatinut hänen vaiteliaisuuttaan, koska häväistysjuttu tai kyseleminen voisi suututtaa rouva Champernownea, Southernstowen pormestaria. Mutta nyt hän näki siinä piilevän jotakin muuta. Hänet oli riennetty toimittamaan pois tieltä — lahjottu vetäytymään syrjään. Sataviisikymmentä puntaa taskussa ja toiset sataviisikymmentä tiedossa oli kyllä mainio asia, mutta ei tarpeeksi. Ei missään tapauksessa tarpeeksi… erittäinkään tuohon palkintojulistukseen verrattuna. Amerikkaanko? Ei missään nimessä! Portsmouthiin aluksi ja siistiin asuntoon, minne hän voi piiloutua kypsyttämään suunnitelmiaan — joko kiristääkseen rouva Champernownelta rahaa tai tehdäkseen jotakin, mikä toimittaisi hänelle neiti Prettyn palkinnon.