Bartlett vietti sen yön eräässä halvassa hotellissa ja herättyään varhain seuraavana aamuna arvosteli tilannetta tehden useita päätöksiä, jotka suureksi osaksi johtuivat siitä, että hänellä oli sataviisikymmentä puntaa taskussaan. Hän aikoi vuokrata itselleen vaatimattoman asunnon Portsmouthista, sitten ostaa uuden puvun, uusia kaulahuiveja ja uudet kengät, viettää rauhallista elämää ja olla hyvin varovainen rommin juomisessa. Hän tahtoi hoitaa aivojaan ja terästää järkeään, hankkia itselleen kaikki Southernstowessa ilmestyvät ja muutkin sanomalehdet, joissa kerrottiin lähemmin tuosta "Hiekkakuoppamurhasta", kuten Deane-juttua oli ruvettu nimittämään, ja vahvistaa itseään ensimmäiseen suoraan hyökkäykseen, jossa tarvittiin yksityiskohtaisia tietoja. Sen hän oli päättänyt varmasti, että hän ansaitsisi rahaa joko neiti Prettyltä tai rouva Champernownelta. Ne rahat, jotka hänellä oli taskussaan, olivat tietysti tulleet rouva Champernownelta eikä John Hackdalelta. Ja kyynillisesti nauraen hän mutisi, että siellä, mistä nämä olivat kotoisin, oli vielä paljon jäljellä. Kiristetty raha tai palkintoraha olivat hänestä yhtä hyvää.

Bartlettilla oli vielä sen verran tarmoa jäljellä, että hän kykeni toteuttamaan päätöksensä. Hän sai rauhallisen ja mukavan asunnon Portseassa erään lesken huvilassa, uudisti vaatevarastonsa ja vähensi järkevästi liiallista rommin nauttimista; hänen emäntänsä mielestä hän oli tyyni, hyvin käyttäytyvä mies, joka söi ateriansa määrättyinä aikoina, käveli ulkosalla melkoisen paljon, maksoi laskunsa säännöllisesti joka lauantai aamiaispöydässä ja osti ja luki kovin paljon lehtiä. Hän nimitti itseään siellä Bartoniksi, sanoen ansainneensa hieman rahaa työskenneltyään kovasti koko ikänsä ja haluavansa nyt nauttia levosta jonkun aikaa. Ja hän olikin todella tarpeeksi levollinen lukiessaan lehtiään ja leikellessään niistä uutisiaan, jotka sitten pani säilöön vanhaan lompakkoonsa. Kaikissa näissä uutisissa kerrottiin Deanen murhasta ja kuulustelusta eikä niissä ollut paljoakaan uutta, mitä niiden lukija ja kokooja ei olisi entuudestaan tiennyt. Mutta eräänä iltana, kun Bartlett silmäili Portsmouthin iltalehtiä, hän luki neiti Prettyn tekemästä uudesta palkintotarjouksesta, ja hänen alkoi tehdä mieli noita rahoja enemmän kuin milloinkaan ennen. Kolmetuhatta puntaa! Hän olisi jättänyt rouva Champernownen kidutettavaksi, hirtettäväksi, mestattavaksi tai poltettavaksi, jos palkinto olisi puoleksikin noin suuri ja käteisellä maksettava.

Bartlett meni kaupungille tavalliselle aamukävelylleen seuraavana päivänä ja mietti asioita. Palaisikohan hän Southernstoween kertomaan neiti Prettylle kaiken sen, mitä todella tiesi? Jos neiti ja hänen lainoppinut neuvonantajansa ja poliisi ryhtyisivät seuraamaan sitä heikkoa johtolankaa, jonka hän saattoi ilmoittaa, saisiko hän silloin palkinnon? Mutta kaikissa tapauksissa hän voisi saada jo heti kaksituhatta puntaa, koska se summa tarjottiin kelle tahansa, joka oli nähnyt Deanen murhailtana. Hän oli nähnyt Deanen — hän, Bartlett! Mutta äkkiä karmivat kylmänväreet hänen selkäänsä, vaikka hänen sydäntään lämmittivät palkinnon toiveet, sillä hänen mieleensä johtui, että neiti Pretty ehkä vaatisi häntä todistamaan nähneensä Deanen. Hänen oli kyllä helppo väittää, että hän oli nähnyt Deanen, mutta kuinka hän voisi sen todistaa?

No niin, se voisi ehkä sittenkin kelvata jonkinlaiseksi todistukseksi, jos hän samalla todistaisi John Hackdalen antaneen hänelle rahaa, paljon rahaa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni ja matkustaisi heti tiehensä — mutta silloin Hackdale voisi ehkä kieltää milloinkaan niin tehneensä — voisi todella sanoa rouva Champernownen lahjoittaneen rahat armeliaisuudesta auttaakseen häviölle joutunutta southernstowelaista pääsemään uudestaan alkuun. Ehkä olisi parasta mennä suoraan rouva Champernownen luo kiristämään ja tarjoamaan hänelle sen ehdon, että hän sai mieluummin maksaa kuin päästää hänet turvautumaan neiti Prettyyn. Mutta taas hän epäröi. Vähän ennen tätä tapahtumaa oli Bartlett joutunut hieman tekemisiin Southernstowen poliisin kanssa, ja hänen oli ollut pakko esiintyä maistraatissa, jonka puheenjohtajana oli toiminut pormestari, rouva Champernowne. Hän muisti rouvan ankaran lujan esiintymisen ja kavahti ajatustakin joutua taas tekemisiin hänen kanssaan. Ei, mutta entä jos hän menisikin neiti Prettyn luo ja kertoisi hänelle tietonsa. Kunpa hänellä vain olisi ollut enemmän kerrottavaa!

Bartlettin aamiaiskävely vei hänet koneellisesti hänen tavalliseen käyntipaikkaansa, erääseen ravintolaan suurliikenteisen kadun varrelle. Hän tilasi lasillisen mielijuomaansa ja pysähtyi pikari kädessään tarjoiluhuoneen kaari-ikkunan viereen katselemaan vilkasta katuliikennettä ja uudestaan miettimään suunnitelmiaan ja pulmiaan. Ja äkkiä hän säpsähti nähdessään pari henkilöä, jotka hän southernstowelaisena tunsi tarpeeksi hyvin. Hän katsoi katsomistaan ja alkoi ihmetellä.

Nuo henkilöt olivat mies ja nainen — Kight, Chancellorhotellin yövahtimestari, ja Mary Sanders, sisäkkö. He olivat molemmat pukeutuneet parhaimpiin vaatteihinsa ja nähtävästi saapuneet kaupunkiin siksi päiväksi huvittelemaan. Mutta Bartlettin terävät silmät, hänen katsellessaan heidän hommiaan kadun toisella puolen, näkivät heidän etsivän jotakin. He kävelivät käytävällä tirkistäen eri kauppoihin ja pysähtyivät sitten äkkiä erään kello- ja jalokivikaupan edustalle. Kohta sen huomattuaan he perääntyivät ja aloittivat nähtävästi hyvin kiihkeän väittelyn, joka vihdoin päättyi siihen, että Mary Sanders poistui Kightin luota ja astui jalokivikauppaan. Hän viipyi siellä jonkun aikaa, ja Kight odotti. Mary tuli vihdoin kadulle liittyen toveriinsa, ja nyt seurasi toinen väittely, jonka kuluessa Kight näytti paheksuvan jotakin hänelle ilmaistua asiaa. Mutta vihdoin, nähtävästi Maryn houkutuksesta, hän meni tytön kera takaisin kauppaan, ja he viipyivät siellä noin kymmenen minuuttia. Sitten he tulivat ulos ja lähtivät kävelemään katua pitkin. Ja Bartlett, siemaistuaan lopun rommistaan, livahti kadulle ja seurasi heitä turvallisen välimatkan päässä.

Kight ja hänen toverinsa kävelivät hitaasti eteenpäin, kunnes saapuivat erään pankin edustalle. Nainen meni sisään, ja Kight odotti ulkopuolella. Eikä hänen tarvinnut odottaakaan pitkää aikaa, sillä Mary Sanders tuli pian kadulle jälleen ja työnsi käsilaukkuunsa jotakin, mikä Bartlettista näytti setelitukolta. Tyttö nyökkäsi iloisesti ja tyynnyttävästi Kightille, ja yhdessä he sitten lähtivät satamaan päin, missä on kaupungin huvittelupaikkoja. Ja Bartlett antoi heidän mennä ja palasi ravintolaansa miettimään.

Se kohtuullisuus, jota Bartlett oli pakottautunut noudattamaan Portsmouthiin tulonsa jälkeen, oli terästänyt hänen luontaista älyään. Nyt hän ajatteli hartaasti ja ovelasti. Hän oli moneen kertaan lukenut selostuksia murhajutusta ja muisteli nyt yövahtimestarin ja sisäkön todistuksia, kiinnittäen erityisesti huomionsa siihen, mitä tyttö oli sanonut Deanen rahoista ja jalokivistä, jotka hän oli nähnyt pukupöydällä viedessään Deanelle kuumaa maitoa murhailtana. Entä jos… jos…

Annettuaan ajatustensa liitää muutamia minuutteja nopeasti Bartlett keskeytti ne. Hän seisoi hetkisen paikallaan, arvostellen itseään. Hän oli siististi, vieläpä hyvinkin puettu, ja tiesi olevansa kunnioitettavan näköinen. Hänen nenänsä oli kyllä ollut punertava ja hänen silmänsä veristyneet hänen poistuessaan Southernstowesta, mutta nyt olivat nämä juoppouden merkit hävinneet. Hän tiesi, koska kerran oli ennen ollut paremmassa asemassa, voivansa käyttäytyä hyvin ja puhua sujuvasti, ja hänellä oli tuo lohduttava tieto siitä, että hän oli saanut hyvän kasvatuksen. Ja äkkiä, luottaen kykyynsä näytellä haluamaansa osaa, hän lähti liikkeelle ja meni rohkeasti samaan jalokivikauppaan, josta Kight ja Mary Sanders olivat tulleet esille noin parikymmentä minuuttia sitten. Kauppias, lempeän näköinen silmälaseja käyttävä mies, seisoi myymäläpöytänsä takana tarkastellen tavaroitaan, apulaisen palvellessa kauempana erästä ostajaa.

Bartlett lähestyi kauppiasta.