"Se tarkoittaa, että hän oli ottanut vaatteet mukaansa", sanoi neiti
Pretty tiukasti. "Hän ei ole suinkaan poistunut talosta yöpuvussaan.
Mutta näkikö kukaan hänen menevän ulos?"
"Niin", huomautti Shelmore nousten tuoliltaan, "siinäpä se onkin: näkikö kukaan hänen menevän ulos? Hänen on täytynyt poistua talosta myöhäisen yön ja varhaisen aamun välillä. Mutta tässä voi turvautua vain yhteen keinoon. Belling, meidän on neuvoteltava poliisin kanssa. Minä näen puhelimen tuolla nurkassa. Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan, että soitan kaupungintalolle? Tällaisessa asiassa ei saa hukata hetkistäkään."
Hän meni lattian poikki puhelimeen ja kääntyi sitten parin minuutin kuluttua seuralaistensa puoleen.
"Kaikki on kunnossa", sanoi hän. "Mellapont tulee tänne itse — poliisimestari Mellapont."
TOINEN LUKU
Kuinka oli vuoteen laita?
Hetkisen kuluttua astuikin isännän yksityiseen vastaanottohuoneeseen mies, jota, jos hänellä olisi ollut siviilipuku hienon, tiukan mustaraitaisen, sinisen univormun asemesta, yhdeksän henkilöä kymmenestä olisi luullut siviilipukuiseksi henkikaartilaiseksi. Hän oli melko pitkä, tukeva mies, kasvot olivat päättäväisen älykkäät, ja nyt hän kohdisti tiukan, kysyvän katseen neiti Cynthia Prettyyn samalla kun nyökäytti päätään huolettomasti Bellingille ja Shelmorelle.
"Hyvää iltaa, herra Belling — iltaa, herra Shelmore", aloitti hän. "Mitä tämä kaikki merkitsee — täältä Chancelloristako on muuan herrasmies hävinnyt ihan jäljettömiin? Oliko hän tämän nuoren neidin holhooja, vai mitä? Niinkö? Kas vain! Millaiset ovat ulkonaiset seikat?"
Hän istuutui lepotuoliin ja kuunteli tarkkaavasti Shelmoren lyhyttä selostusta. Sitten hän kääntyi vilkkaasti isännän puoleen.
"Miksi ette ilmoittanut minulle tästä heti, Belling, kaivatessanne tuota herrasmiestä?" kysyi hän melkein virallisen ankarasti. "Siitä on jo kulunut hyvän joukon toista vuorokautta, kun kaipasitte häntä, ja minä kuulen nyt vasta ensi kerran puhuttavan siitä."