"Kight ja Mary Sanders!" sanoi John hiljaa. "Siis yövahtimestari ja sisäkkö. Kuinka he olisivat voineet murhata hänet, koska olivat olleet hotellissa koko yön? Ja hänet murhattiin kaukana sieltä."
"Mistä sinä voit sen tietää?" kysyi Simmons melkein ivallisesti. "Hänet löydettiin kyllä hiekkakuopasta, mutta ruumishan on voitu kantaa sinne. Me kuulemme kaikissa tapauksissa tästä enemmän huomenna, koska heidät luultavasti jo aamulla kutsutaan kuulusteluun."
"Huomennako?" huudahti John. Hän oli kärsimätön, koska hän vielä oli levoton ja hämmentynyt Bartlettin palaamisesta. "Kuulehan nyt!" jatkoi hän. "Sinähän tunnet kaikki poliisit, Sim — etkö voisi hankkia joitakin tietoja tänään iltapäivällä?"
"Minä en tunne heitä niinkään hyvin kuin sinä", vastasi Simmons. "Sinähän olet ollut ylimääräisenä poliisina. Tunnustele Mellapontia, mutta he eivät luullakseni suostu kertomaan vielä mitään."
John Hackdale ei halunnut lainkaan kysellä Mellapontilta, koska hänellä oli omat syynsä olla näyttämättä erikoista harrastusta tätä uutta vaihetta kohtaan. Mutta hän vietti levottoman iltapäivän ja yhtä rauhattoman yön arvaillessaan Bartlettin osuutta tähän juttuun ja epäillessään, halusiko Bartlett ilmaista saaneensa häneltä sataviisikymmentä puntaa poistumisensa ja vaitiolonsa palkaksi. Ja kymmenen aikaan seuraavana aamuna hän oli tutkinto-oikeuden istunnossa muiden kuuntelijain joukossa kiihkeänä ja levottomana kuulemassa, mistä Kightiä ja sisäkköä syytettiin.
Yleisössä herätti melkoista huomiota ja pettymystä se, että näitä kahta vangittua ei syytettykään James Deanen murhasta, vaan erään hänelle kuuluneen kapineen, hänen kellonsa, laittomasta hallussapidosta. Mutta John Hackdale ei siitä tuntenut pettymystä eikä hämmästynyt, sillä hän oli harkinnut asian eri puolia, ja hänestä näytti mahdottomalta, että syytös murhasta voisi kohdistua Kightiin ja Mary Sandersiin. Kuulusteluun liittyi kuitenkin pari seikkaa, jotka kummastuttivat häntä — nimittäin ensiksikin se, ettei rouva Champernowne ollut läsnä istunnossa, vaikka Hackdale tiesi hänen olevan kaupungissa, ja toiseksi, ettei Bartlettia, vaikka tämä olikin läsnä, lainkaan kutsuttu todistamaan. Ja todistajien kuulustelu oli melkein vain muodollista. Hackdale sai sen käsityksen, että Mellapont jonkin oman tarkoituksensa vuoksi tahtoi salata jotakin. Mellapont ei tehnyt muuta kuin lyhyesti esitti syytteen vankejaan vastaan, kutsui jalokivikauppiaan todistaman, että he olivat tarjonneet hänelle kelloa ostettavaksi ja että hän oli ostanutkin sen, ja vei vihdoin neiti Prettyn todistajien aitioon vannomaan, että kello varmasti oli ollut hänen holhoojavainajansa omaisuutta. Sitten hän pyysi lykkäystä viikoksi huomauttaen, että herra Deane-vainajan kalleuksista suurin osa oli vielä hukassa ja että syytetyt olivat ainakin tähän asti kieltäytyneet ilmaisemasta mitään.
Mutta tällöin sattui päivän ensimmäinen huomiota herättävä tapaus. Ennen kuin oikeuden puheenjohtaja ehti vastata Mellapontin pyyntöön, kääntyi Kight äkkiä toverinsa puoleen kuiskaten hänelle jotakin. Tyttö nyökkäsi kiihkeästi kuin olisi empimättä hyväksynyt Kightin sanat, ja Kight katsoi viranomaisiin, viitaten samalla pöytään, jonka ääressä istui useita paikallisia asianajajia.
"Me tahdomme asianajajan", sanoi hän rohkeasti. "Ja pyydämme siksi herra Shelmorea — saammeko puhua hänelle?"
Puheenjohtaja katsoi Mellapontiin, joka vielä seisoi. Ja Mellapont silmäsi syytettyjen aitioon päin, nyökkäsi ja istuutui.
"Meidän on parasta lykätä istunto puoleksi tunniksi antaaksemme herra Shelmorelle tilaisuuden puhella syytettyjen kanssa", sanoi puheenjohtaja, katsoen asianajajien pöytään. "Tarkoitan", lisäsi hän, "jos herra Shelmore suostuu ottamaan vastaan sen tehtävän."