"Antakaa minun olla rauhassa, Hackdale", kuiskasi hän merkitsevästi.
"Minä en ole lainkaan teidän käytettävissänne, hyvä herra."
"Te saitte rahaa minulta", vastasi Hackdale samalla tavalla. "Rahaa —"
"Jonka olin ansainnut!" keskeytti Bartlett pahansuovasta. "Menkää kertomaan jokaiselle, miksi annoitte minulle, jos uskallatte."
Sitten hän meni eteenpäin muiden mukana, ja Hackdale poistui nolona. Hän ei huomannut, että Simmons oli ollut juuri hänen takanaan ja nähnyt tämän kohtauksen, eikä sitäkään, että Simmonsin tarkat korvat olivat kuulleet Bartlettin viimeisen ivallisen huomautuksen.
NELJÄSTOISTA LUKU
Kumpi kultakaivos?
Bartlett oli tyynesti katsellut John Hackdalea oikeuden istunnon aikana ja huomannut, kuinka levottomana tämä oli kuunnellut jokaista ilmi tullutta seikkaa. Hänestä näytti siltä kuin Hackdale olisi tuntenut huojennusta, kun todistettiin, että Kight rikostovereineen oli pitänyt hallussaan kelloa, mutta levottomuutta ja hätääntymistä jälleen, kun Shelmore selitti heidän matkaansa, ja Hackdalen tuska oli yltynyt melkein ilmeiseen mielenliikutukseen asti, kun Shelmore sanoi, viitaten Mellapontin salaiseen vihjaukseen tulevasta syytöksestä, olevan helposti todistettavissa, etteivät syytetyt olleet kumpikaan hetkeksikään poistuneet Chancellor-hotellista murhailtana. Bartlett tiesi tai luuli tietävänsä, mitä Hackdale ajatteli. Jos oli ihan varmaa, että Kight ja Sanders, vaikka olivatkin syyllisiä Deanen rahojen ja kalleuksien varastamiseen, olivat ehdottomasti syyttömiä hänen murhaansa, niin silloin voitiin alkuperäinen kysymys — kuka tappoi James Deanen? — vieläkin toistaa. Bartlett uskoi John Hackdalen joko tietävän vastauksen tähän kysymykseen tai ainakin vahvasti epäilevän vastauksen laatua — nähtävästi hän suojeli jotakin henkilöä — joko itseään tai toista, ja hänen levottomuutensa johtui siitä. Ja Bartlett oli myös nähnyt tämän levottomuuden lisääntyvän, kun hän oli Hackdalelle tiuskaissut uhmaavan vastauksensa oikeussalin ulkopuolella — sitä ei voitu epäilläkään, sanoi hän itsekseen poistuessaan. John Hackdale siis pelkäsi häntä ja myös sitä, mitä hän voisi kertoa. Hyvä niinkin, tuumi Bartlett, jälleen virnistäen, hänen tehtävänsä oli nyt selvä: piti vain ajatella, kuinka parhaiten kääntäisi tämän pelon omaksi onnekseen ja edukseen.
Hän oli aikonut palata Portsmouthiin tutkinnon loputtua, mutta nyt, ajateltuaan asiaa hieman enemmän, hän poistui rautatieasemalta, käveli kaupungin itäiselle laidalle, poikkesi rauhalliseen ravintolaan, jossa hänet tunnettiin, ja tilasi sieltä huoneen pariksi päiväksi, sanoen emännälle, että hänellä oli hieman puuhaa naapuristossa ja että hän halusi rauhallista, mukavaa asuntoa. Emäntä, johon hänen pulskistunut, pirteä olemuksensa, ilmeisesti riittävät rahavaransa ja yleensä muuttunut käytöksensä vaikuttivat edullisesti, lausui hänet tervetulleeksi ja valmisti hänelle pyynnöstä lämpimän päivällisen, tarjoillen sen vieraalleen yksityisessä huoneessa. Bartlett, joka oli syönyt aamiaista hyvin varhain Portsmouthissa, söi hyvällä ruokahalulla, kiirehtimättä lainkaan, ja ryyppäsi sitten määräannoksen rommia. Ja syödessään ja juodessaan ja jälkeenpäin ryypiskellessään ja tupakoidessaan hän koetti jäljitellä kuuluisia kenraaleja valmistellen tulevaa taistelusuunnitelmaansa. Ja kaiken tämän ajattelemisen, suunnittelemisen ja vehkeilyn takana piili muuan peruskysymys, joka hänen mielestään oli erinomaisen tärkeä, nimittäin tämä: Kummalta naiselta todennäköisemmin voisi kiristää enemmän rahaa — neiti Prettyltäkö vai rouva Champernownelta? Tai toisin sanoen, mikä menettelytapa tuottaisi hänelle enimmän hyötyä, neiti Prettyn lupaamien toisten palkintojen tavoitteluko vai rouva Champernownen kiristäminen?
Hän pohti näitä asioita huolellisesti ja kiirehtimättä. Ensiksi hän kiinnitti huomionsa neiti Prettyyn. Hän oli jo saanut tuhannen punnan palkinnon, jonka neiti oli tarjonnut kalleuksia koskevasta ilmoituksesta. Neiti Pretty oli antanut hänelle maksuosoituksen koko summalle heti, kun yhdessä jalokivikauppiaan kera oli puhuteltu Mellapontia eilen, ja Bartlett oli palannut Portsmouthiin rahoineen ja avannut pankkitilin, tuntien itsensä pankista poistuessaan monta tuumaa pitemmäksi kuin sinne mennessään. Niin, sen hän oli ansainnut melko helposti paljaalla onnenpotkaisulla. Neiti Pretty oli eronnut rahoistaan pahoittelematta — hän oli sanassaan pysyvä nuori nainen. Mutta… voisikohan yhtä helposti saada häneltä vielä enemmän rahaa? Hän oli tarjonnut samanlaisen palkinnon jokaiselle, joka voi todistaa nähneensä Deanen sinä yönä, kun hänet murhattiin. No niin, hän, Barttlett, oli totisesti nähnyt herra Deanen ja puhutellutkin häntä — toinen harvinainen onnenpotkaus, kerrassaan merkillinen, mutta kuinka voisi sen todistaa? Se oli mahdotonta — ainakin oli mahdotonta todistaa sitä neiti Prettylle. Vaikka neiti oli niin kerkeästi antanut maksuosoituksen, jotta sillä saisi nostaa ensimmäisen palkinnon, oli Bartlett hänessä huomannut muutamia sellaisia pieniä piirteitä, jotka olivat ilmaisseet terävää älyä ja asiallisuutta. Niinpä vaadittaisiin paljon enemmän kuin pelkkä vakuutus, että joku oli tavannut herra Deanen, vieläpä puhellut hänen kanssaan.
Hän voisi kyllä todistaa sen seuraavalla tavalla ja sanoa: "Minä tapasin Deanen, ja hän kysyi minulta, missä rouva Champernowne asuu. Ashenhurst-huvilassa, sanoin minä, ja hän lähti kävelemään sinnepäin. Myöhemmin, kun kerroin John Hackdalelle tästä tapahtumasta, Hackdale antoi minulle melko suuren rahasumman, jonka hän luullakseni oli saanut rouva Champernownelta, matkarahoiksi Amerikkaan, ettei kukaan voisi kysellä minulta, ja lupasi minulle yhtä paljon Amerikkaan saavuttuani. Se vahvistaa ilmoitukseni todenperäisyyden." Mutta se sekoittaisi juttuun toisen seikan, ja hän luopui siitä. Ja hän luopui myös tavoittelemasta kolmatta, kaikkein suurinta palkkiota, kolmeatuhatta puntaa, sellaisista varmoista tiedoista, joiden perusteella Deanen oikea murhaaja voitaisiin vangita ja tuomita. Mitä epäilyttäviä asioita hän otaksuikin olevan Deanen ja rouva Champernownen taikka rouva Champernownen ja Hackdalen välillä, silti hän ei aavistanut lainkaan kuka oli tappanut James Deanen, eikä nähnyt mitään mahdollisuutta sen selville saamiseen: murha oli hänen mielestään salaperäinen tapahtuma, jota ei milloinkaan selvitettäisi. Ei, hän ei nähnyt toiveita kolmannen eikä toisenkaan palkinnon saamisesta, minkä vuoksi hän päätteli, että neiti Pretty kultakaivoksena, aarrekammiona ja lypsylehmänä oli loppuun kulutettu, väsytetty ja tyhjennetty. No niin, hän oli kuitenkin hyötynyt mahdollisimman paljon saadessaan tuhat puntaa.