"Mitä sinä sillä teet?" kysyi sisäkkö.
"Katso, niin saat oppia jotakin, Jennie", vastasi Simmons. "Tähän temppuun kannattaa tutustua, jos tahtoo saada selville toisten salaisuuksia. Katsohan nyt, tässä imupaperissa ei näy juuri mitään. Mutta tuohon, Jennie, on sentään kuivattu se maksuosoitus, josta puhuit. Katsohan nyt: minä pidän kuvastinta toisessa kädessäni ja panen imupaperin sen eteen toisella. Nyt katson kuvastimeen. Ja mitä näenkään? Hyväinen aika!"
Simmons päästi tämän huudahduksen vilpittömästi ihmetellen. Hän näki kuvastimen avulla, että rouva Champernowne oli kirjoittanut tuhannen punnan maksuosoituksen John Hackdalen nimelle. Mutta miksi? Oliko se tarkoitettu Johnille itselleen vai Bartlettille vai molemmille yhteensä? Ja olivatko rahat vaikenemisen palkkiota?
Kuta enemmän Simmons ajatteli asiaa, sitä varmemmin hän uskoi nyt olevansa oikeilla jäljillä. Southernstowessa murhattu James Deane oli sama mies kuin James Arradeane, joka oli niin salaperäisesti kadonnut Normansholtista parikymmentä vuotta sitten, ja Southernstowessa asuva rouva Champernowne oli sama nainen kuin Normansholtissa asunut rouva Arradeane. Jokainen yksityisseikka näytti viittaavan siihen, että joko rouva Champernowne tai herra Alfred oli ampunut Deanen vaientaakseen hänen kielensä ikuisiksi ajoiksi. Olivatko John Hackdale ja Bartlett lisäväkeä murhan jälkeen esimerkiksi siten, että he olivat kuulleet jotakin rikoksesta ja sitoutuivat vaikenemaan saatuaan ne rahat, jotka rouva Champernowne heille maksoi? Simmonsista tuntui Johnia vastaan ilmennyt todistus pätevältä — hänen mielestään jo niin pätevältä, että Johnia voitaisiin sen perusteella syyttääkin. Ensin tapahtuu, tuumi Simmons, tämä murha, ja seuraavana päivänä John saa rouva Champernownelta sellaisen viran, jota hän ei varmaan ollut päivää aikaisemmin osannut toivoakaan, ja nyt hän käsittelee tuhannen punnan maksumääräystä. John tietää selvästi jotakin, ja hänelle maksetaan luultavasti hyvin, hänen vaatimuksiinsa on suostuttu tai hänet on lahjottu, sanottakoon sitä miksi hyvänsä, jotta hän salaisi tärkeitä asioita. Entä sitten Bartlett? Mikä hänen asemansa oli? Miksi hän oli ollut rouva Champernownen luona silloin, kun maksumääräys kirjoitettiin?
Bartlett oli arvoitus Simmonsille. Hän koetti saada Bartlettin käsiinsä toivoen rommin ja kemujen avulla voivansa onkia häneltä tietoja, mutta ei löytänyt tätä miestä Southernstowesta, koska hän oli palannut asuntoonsa Portsmouthiin. Sitten Simmons turhaan koetti varovasti urkkia tietoja parilta kolmelta poliisilta, jotka olivat kirjureina poliisiasemalla. Mutta hän ei saanut ongituksi heiltä mitään — joko he eivät tienneet Bartlettista mitään tai teeskentelivät tietämättömyyttä. Mutta silloin Simmons muisti Johnin huomauttaneen eräänä päivänä, että hänen nähtensä oli kolme henkilöä ollut menossa kaupungintalolle ja luultavasti poliisikamariinkin, nimittäin Bartlett, joku toinen outo mies ja neiti Pretty. Ne iti Prettyn täytyi siis tietää jotakin Bartlettista. Ja neiti Pretty oli houkuteltava, taivutettava tai pakotettava kertomaan, mitä hän tiesi.
Hän meni jälleen tapaamaan neiti Prettyä mietittyään kauan ja tarkasti, kuinka paraiten saisi neidin käsiinsä. Neiti Pretty, joka oli sinä iltana hieman ikävystynyt, huolimatta Shelmoren ja hänen tätinsä kohteliaista huomaavaisuuksista ja muiden ihmisten käynneistä hänen luonaan, otti hänet vastaan mielellään. Vaikka Simmonsilla oli punainen tukka, terävä nenä ja silmien väli liian kapea, oli tämä mies hänen mielestään varsin mukiinmenevä, ja hän tiesi myös varmasti, ettei Simmons ollut hölmö. Sitä paitsi neiti Pretty ei lainkaan inhonnut miesten osoittamaa ihailua. Hän oli nähnyt heti alussa, että kovin nuorekas Simmons osasi antaa arvoa naiselliselle viehätykselle. Sen vuoksi hän tervehtikin tulijaa hymyllä.
"Oletteko saanut jotakin selville?" kysyi hän heidän ollessaan kahden kesken ja seistessään eri puolilla takkamattoa.
Simmons silitteli polvilleen laskemansa keikarimaisen hatun nupua ja katseli neiti Prettyä hieman sivulta.
"Tällaisissa tapauksissa, neiti Pretty", huomautti hän, "on paljon salaperäistä. Ja siksi pitää olla varovainen — asiakastaankin kohtaan. Voisin turmella kaikki kertomalla teille liian paljon liian pian. Ja nyt olen joutunut pulaan, kun en tiedä kaikkea, mitä voisin tietää. Uskallan väittää, että te voisitte kertoa minulle jotakin, mikä olisi minulle suureksi avuksi."
"Mitä sitten?" kysyi neiti Pretty.