"Ja jos voi", mietti hän ensimmäisen junan viedessä häntä Lontooseen, "niin kovalle ottaa, jos Styler ja minä emme saa sitä selville. Yksi seikka on varma — se orvokkivihko ei ollut lähtöisin keltään Tressin perheen jäseneltä."
Sillä välin Styler, joka tunsi kaipaavansa virvokkeita ja arveli kelpo aterian olevan hyvän evästyksen hänen lähtiessään Lontooseen, alkoi työntää moottoripyöräänsä takaisin majataloon, aikoen syödä ja juoda siellä. Matkalla hän kohtasi Lynnen poliisikomisariuksen, joka hänet nähdessään hymyili ovelannäköisenä.
"Yhäti jälkiä nuuhkimassa?" huomautti hän, hyvin tietäen Stylerin ja tämän esimiehen olevan, kuten hän nimitti, hänen tieteensä amatöörituhrustelijoita. "Mitäs kuuluu?"
"Eipä muuta kuin sitä, että Tickell on kuollut", vastasi Styler.
"Noo, sen saimme me tietää varhain tänä aamuna", kehui komisarius. "Niinpä niin, hän pelasti kuin pelastikin kaulansa. Hänet olisi hirtetty, se on ihan varma."
"Oletteko te kuullut mitään?" tiedusti Styler.
Komisarius mittasi kysyjää katseellaan. Hänen ilmeensä oli aluksi ankaran virallinen, mutta alkoi sitten lientyä.
"Kas niin!" äänsi hän. "Taidamme olla kaikki samassa juonessa — mutta me ajamme asiaa niin sanoakseni tiukan täsmällisesti, kun taas te ja esimiehenne ette niin tee. Lakimies, eikö niin, esimiehenne? Niin, kuulin sen kuulustelussa. No niin, tietääkseni emme ole kuulleet sen enempää kuin tekään. Mutta olemme löytäneet pienen esineen, josta voi tulla hyötyä — muuan miehistäni löysi sen sille aukeamalle vievältä polulta, jossa Kestevenin ruumis virui."
"Mikä se on?" kysyi Styler.
Komisarius kääntyi mitään vastaamatta, mennen edellä poliisiasemalle. Siellä hän otti virkahuoneensa kassakaapista pienen pahvirasian, jossa oli pumpuliin kääritty esine. Kierrettyään kääreen auki hän ojensi vähäisen kultakappaleen, hindulaisen epäjumalan pään muotoisen taikahelyn, joka kuluneen renkaan katkettua ilmeisesti oli kirvonnut jonkun kellonperistä.