"Kyllä näen", myönsi Styler. Hän silmäili karttaa perinpohjaisesti ja pani merkille, että sen paikan, josta koru oli löydetty, erottivat vain puiston ulkoreunan tiheiköt herra Samuel Peggen huvimajasta toisella puolen ja rouva Rentonin komeammasta asunnosta toisella puolen. "Kyllä sen näen. Ette kaiketi huomannut siellä minkäänlaisia taistelun merkkejä?"
"Emme jälkeäkään", vakuutti komisarius. "Kävin itse katsomassa. Ja heti kun tämä hely oli löydetty, riensin Lynchfieldiin ottamaan selkoa, oliko Tickellillä mitään tämäntapaisia koristuksia kellonperissään. Mutta hänen kellonperänsä olivat yksinkertaiset, sileät teräsketjut. Eikä se ole pudonnut Kesteveniltäkään, eikä kukaan kartanon asukkaista tuntenut sitä — vein sen sinne ja näytin sitä kaikille."
Mielessään Styler halveksi tällaista tiedustelutapaa, mutta hän piti suunsa kiinni siihen nähden. Hänen nälkäinen vatsansa alkoi esittää vaatimuksiaan äänekkäämmin.
"No niin, pitäkää se tarkoin tallella", kehoitti hän, siirtyen ovelle päin. "Ei koskaan voi edeltäpäin tietää, kuinka tärkeihin seurauksiin tuollaiset pikku seikat saattavat johtaa. Minäkin pidän silmäni auki, ja jos kuulen jotakin, tulen puheillenne, kuten toivon teidänkin kertovan minulle kuulemanne. Kuten mainitsitte, olemme kaikki samassa juonessa."
Sitten hän meni Lynnen Vaakunaan syömään ja juomaan, kuunnellen valppain korvin ihmisten täyttämässä majatalossa syntynyttä puhelua. Hän kuuli suuren joukon hämmästyttävän omituisia otaksumisia ja varmistui siitä, ettei keskinkertaisesta vetelehtijästä ole mikään sen mieluisempaa kuin omien mielipiteittensä lausuminen sellaisista asioista, joita hän ei ymmärrä. Vihdoin hän ajoi verkkaisesti takaisin Lontooseen ja paneutui aikaisin makuulle. Seuraavana aamuna hän kohtasi Smithin Gloucester-tien asemalla yllään arvokkain pukunsa moottoriasunsa sijasta.
"Se oli oikein, Styler", kehui Smith, joka puolestaan oli puettu perin moitteettomaan vaatteukseen. "Oli hyvä, että ajattelitte sitä. Meidän on tänään tunkeuduttava vakavien ja siistien ihmisten seuraan — ainakin niin arvelen. Ja ennen kaikkea kukkakauppaan. Meidän on jos suinkin mahdollista, saatava tietää, kuka orvokkikimpun lähetti. Luonnollisesti", jatkoi hän esimiehen ja käskyläisen astellessa Gloucester-tiellä, "luonnollisesti olette muodostanut jonkunlaisen mielipiteen siitä asiasta".
"Enpä juuri", vastasi Styler. "Se ei vielä ole oikein joutunut toimintakentälleni, jos niin saan sanoa, sir — mutta otaksuttavasti niin käy muutamien minuuttien kuluessa. Jos kuulisin, että kukkavihon lähettäjä on neiti Brock, niin tietäisin, mitä ajattelisin. Samoin tietäisin sen, jos kuulisin, että sen on lähettänyt rouva Renton, joka äsken kävi tapaamassa neiti Brockia. Mutta — me emme saa kuulla, että sen lähettäjä oli kumpikaan heistä, herra Smith."
"Niinkö luulette, Styler?" kummasteli Smith. "Miten niin? Antakaahan tulla!"
"He molemmat ovat hiukan liian ovelia", selitti Styler, "ainakin, jos kykenemme arvostelemaan luonteita".
Smith vatvoi mielessään tätä arvelua, kunnes he saapuivat kukkamyymälään. Sen kynnyksellä varmistui hänenkin mielessään se johtopäätös, että hänen sihteerinsä oli otaksuttavasti oikeassa. Rouva Renton oli varmasti sellainen nainen, joka osasi pitää asiansa omina tietoinaan; ja yhtä varmasti näytti neiti Brock sellaiselta nuorelta ihmiseltä, joka ei ainoastaan kyennyt toimimaan salaisesti, vaan myöskin viekkaasti.