"Sitä, minkä te luultavasti voitte arvata, jos teillä vaan on olettamani määrä huomiokykyä", hän vastasi. "Mikä tekee minut kuumeiseksi, mikä turmelee kaiken sen hyvän minkä te minulle teette, on levottomuus. Se juuri — näettekö te? Mitä minun veljeni hommailee?"
"Teidän veljenne miettii kuinka hän parhaiten voisi teistä huolehtia ja poistaa levottomuutenne", vastasi Hextall. "Hän aikoi matkustaa, että te hoitajattarinenne olisitte saaneet olla rauhassa. Mutta käsittääkseni hän on muuttanut mielensä."
Paquita katsoi häneen tiukasti ja kauan.
"Ja — Kesteven?" kysyi hän vihdoin.
"Viimeksi kuulemassani lauseessa myönsi Kesteven, että jos veljenne kerran halusi jäädä luoksenne, niin oli hänen tietenkin jäätävä", vastasi Hextall, joka jo aikoja sitten oli huomannut, että häntä kohtaan oli paras olla vilpitön.
"Oh", mutisi Paquita. Sitten hänen silmissään äkisti välähti.
"Kesteven", hän virkkoi katkerasti, "on toinen piru ihmishahmossa".
"Siinä tapauksessa hänet on voitettava", naurahti Hextall huvitettuna. "No, mitä te nyt erityisemmin haluatte? Parasta, että sanotte sen minulle."
"Voinko puhutella veljeäni muutaman minuutin?" hän kysyi.
Hextall meni takaisin saliin. Ja siellä hän löysi Kestevenin ja nuoren Tressin seisomassa samanlaisessa asennossa kahden puolen aamiaispöytää. Heidän asentonsa ilmaisi, että he olivat syvissä aatoksissa — toisin sanoen, kumpikin seisoi kädet housuntaskuissa ja tuijotti pää kumarassa lattiamattoon. Tohtorin saavuttua katsahti Kesteven ylös ja loi häneen hymyilevän katseen, joka ainakin ulkonaisesti oli vilpitön.
"Kuulkaahan nyt, tohtori", hän sanoi. "Olkaamme suoria. Me olemme puhelleet Tressin kanssa, ja — lyhyesti sanoen, minä luulen parhaaksi, että menen matkoihini joksikin ajaksi, eikö niin, ja jätän Tressin huolehtimaan, sisarestaan, koska hänellä kerran on sairas kotonaan — niinhän?"