Stylerin sydän alkoi sykkiä rajummin. Tämä, mietti hän itsekseen, tämä oli jo jotakin; tämä oli oikein todellinen seikkailu! Vierailulle Samuel Peggen, toiselta nimeltä Septimus Philcoxin, luokse myöhänlaiseen illalla ja salakähmäiseen tapaan — hyvä! Jospa hän nyt vain voisi muuttua hengeksi, joista kuulee puhuttavan, tunkeutua kenenkään näkemättä majaan ja olla saapuvilla alkavassa keskustelussa, kuullen kaikki, mitä puhuttaisiin! Oi, sepä olisi todellakin ihana, oivallinen temppu! Mutta koska Styler oli olennaisen aineellinen, oli sellainen mukava menettely kerrassaan mahdoton toteuttaa ja ainoa, mitä hän voi tehdä, oli tehdä, mitä voi — niissä oloissa.
Styler tunsi Peggen kotoisen järjestelyn kyllin hyvin tietääkseen tämän kelpo herrasmiehen asuvan yksin. Hänen taloudestaan huolehti muuan kylän vaimo, joka saapui kello kymmenen ja poistui kello viisi, joten Pegge vietti iltansa yksin. Senvuoksi ei hänen, Stylerin, olisi kovinkaan vaikeata tarkastella majan ympäristöä. Ja kuultuaan, että rouva Renton kumppaneineen päästettiin sisälle, hän jätti kenkänsä polun vieressä kasvavan, mukavan rautatammipensaan alle, sujahteli puulta puulle, pensaalta pensaalle ja vihdoin hiipi kuistille silmäilläkseen varovasti ikkunasta ainoaan valaistuun huoneeseen.
Sen ikkunan edessä ei ollut muuta kuin huolimattomasti vedetty pitsinen verho, ja pysytellen tarkoin pylvästön varjossa näki Styler tarkoin ja esteettömästi huoneen ja sielläolijat. Pegge näytti olleen nauttimassa illan rauhasta vieraittensa saapuessa häiritsemään häntä. Takassa roihusi kirkas valkea, pesälaa'an lähelle oli vedetty lepotuoli ja keskelle lattiata sijoitetulla pöydällä oli karahvi, suihkupullo ja tupakka-astia. Samalla pöydällä virui myöskin kasa kuvalukemistoja ja sanomalehtiä sekä keltaselkämyksinen romaani, jonka Pegge ilmeisesti oli viskannut kädestään alassuin pöydälle, kun ovelle kolkutettiin.
Huoneessa olevat kolme henkilöä olivat jo syventyneet keskusteluun, kun Stylerin onnistui saada heidät näkyviinsä. Rouva Renton istui lepotuolissa, josta Pegge oli juuri noussut; hänen kumppaninsa istui toisessa pöydän toisella puolen. Pegge seisoi ruusupuinen piippu kädessään uunimatolla heidän välissään. Hän kuunteli hyvin tarkkaavasti toisen miehen sanoja, ja Styler kiroili talon rakentajaa liian hyvästä työstä. Se ei ilmeisestikään ollut hutiloimalla valmistettu rakennus, sillä ikkuna sopi puitteisiinsa tiiviisti, eikä ainoatakaan ääntä tunkeutunut raoista hänen korviinsa. Ja vaikka hän tähyili ja odotti runsaasti puoli tuntia, ei hän kuullut mitään eikä nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Sisälläolijat näyttivät pohtivan jotakin — jotakin vakavaluontoista, päättäen heidän kasvojensa ilmeistä. Milloin puhui rouva Renton, milloin hänen kumppaninsa, milloin Pegge. He näkyivät olevan perin hyvissä väleissä; vanhahko herrasmies hyväksyi Peggen tarjouksen ja otti lasin wiskyä ja soodaa käteensä ja viritti sikaarin laatikosta, jonka Pegge otti tulisijan yläpuolella olevalta hyllyltä. He näyttivät tosiaankin olevan hyvin ystävällisiä toisilleen, ja uudelleen Styler sadatteli talon rakentajaa.
"Toivottavasti hänen saamansa vuokra ei riitä korvaamaan niitä menoja, jotka hän kulutti tähän kirottuun paikkaan!" tuumi Styler. "Jos hän vain olisi käyttänyt tuoretta puuta kyhätessään tämän kirotun ikkunan puitteita, olisi siinä nyt sellaisia halkeamia, joihin voisi työntää sormensa, ja silloin kuulisin, mitä nuo kolme puhelevat. Mutta nyt en erota edes kärpäsen surinan vertaa! Joka tapauksessa he keskustelevat jostakin vakavasta — sen erotan heidän kasvoistaan."
Puolen tunnin kuluttua Peggen vieraat nousivat seisomaan ja aikoivat nähtävästi lähteä, ja senvuoksi Styler pujahti portille, otti kenkänsä ja piiloutui tien ohessa kasvavaan pensaikkoon. Pian rouva Renton ja hänen kumppaninsa tulivat majasta ja lähtivät kotiin päin, ja Styler herkisti korviaan, toivoen heidän lausuvan jonkun valaisevan huomautuksen mennessään hänen ohitseen. Mutta he astelivat polkua alaspäin äänettöminä; miehen polttaman sikaarin hieno tuoksu haihtui; askelten ääni häipyi, ja Styler oli yksin keväisessä yössä.
Oltuaan jonkun aikaa kahden vaiheilla hän lähti verkalleen Warrenia kohti. Hän ei ollut likimainkaan tyytyväinen, vaikka olikin lisännyt tietovarastoonsa hyvin mielenkiintoisen havainnon. Oli varmasti jotakin — kenties hyvinkin paljon — että hän oli saanut selville rouva Rentonin kumppaneineen olevan ystävällisissä ja läheisissä suhteissa entisen rikosvangin, aikoinaan kuuluisan Imperial Splendour Development and Enterprise Societyn esimiehen ja toimitusjohtajan, kanssa. Äkkiä Styler hätkähti — melkein hypähti kengissään, jotka hän oli hyvin miettivänä vetänyt takaisin jalkaansa.
"Hitto!" huudahti hän hiljaa. "Hitto soikoon! Tietystikään he eivät tiedä, kuka se vanha veitikka on! He eivät tiedä, että Samuel Pegge on Septimus Philcox! Luonnollisesti eivät! — Rouva Renton pitää sitä vanhaa veijaria vain naapurinaan. Mutta sittenkin olen valmis vannomaan, ettei tämäniltainen käynti ollut pelkkä ystävällinen vierailu. Ei sinnepäinkään! Se oli totisesti vakava, asiallinen haastattelu! Mitä se koski? Tulimmaista! Tuhannen tulimmaista! Mitä se koski?"
Juuri silloin Styler huomasi olevansa Warrenin portin kohdalla. Hänen mieleensä juolahti äkkiä loistava ajatus; hän työnsi oven auki, astui pihalle, käveli päättävästi pääovelle ja soitti kelloa. Hän kuuli sen kimeän kilinän kaikuvan hiljaisessa talossa. Seuraavalla hetkellä hänen eteensä ilmestyi siisti sisäkkö, joka katseli häntä silminnähtävästi ällistyneenä.
"Onko rouva Renton kotosalla?" tiedusti Styler. "Sepä hyvä — kiitos. Tahtoisitteko hyväntahtoisesti kysyä häneltä, ottaisiko hän puheilleen herra Stylerin, herra Smithin sihteerin? Ilmoittakaa hänelle, että olen tullut Lontoosta tapaamaan häntä."