Komisarius, joka käsitteli monenlaisia sinisiä papereita, ojensi kätensä ja salli tuikeiden piirteittensä laueta virnistykseen.
"Omituista! Ajattelin juuri teitä", virkkoi hän. "Mietin, että minulla olisi jotakin kertomista teille, kun ensi kerran tapaamme, nähkääs."
"Nyt on se ensi kerta", vastasi Styler. "Aina valmis kuulemaan uutisia."
"Muistattehan sen intialaisen helyn — taikakalun, muistokorun, tai mikä se lieneekin", jatkoi komisarius, "kultaisen vehkeen".
"Kyllä muistan", myönsi Styler. "Entä sitten?"
"Olen saanut selville, kenen se on", ilmoitti hänen puhetoverinsa, virnistäen taaskin. "Lyhyesti sanoen, hän on saanut sen takaisin. Ja minä — nimittäin me — olemme saaneet tuon!"
Hän osoitti kirjoituspöytänsä eristettyä osaa, jossa oli uudenuutukainen Englannin Pankin seteli kirjepainimen alla. Rauhallisesti ja kursailematta Styler nosti painimen syrjään ja katsoi, kuinka suuri seteli oli.
"Viisipuntanen, kas vain", huomautti hän. "Palkkioksi kaiketi? Ohoo!
Entä kelle se hely sitten kuului tai kuuluu?"
"Majuri Esmondhaughille — rouva Rentonin veljelle", vastasi komisarius. "Hän on sotilashenkilö — lienette nähnyt hänet näillä main. Hän oli täällä Kestevenin murhan tapahtuessa."
"Ahaa, varmasti olen hänet huomannut", virkkoi Styler huolettomasti. "Kookas mies, harmaat viikset. Niinkö — se on siis hänen? No niin, viitonen lienee teille yhtä tervetullut kuin kenelle muulle hyvänsä, ja onhan kaikesta aina jollekulle jotakin hyötyä."