Paquita käänsi tähtiparin kaltaiset silmänsä ja hehkuvat kasvonsa Hextallin ankaroihin ja tyytymättömiin kasvoihin. Hän hymyili tavalla, joka olisi hellyttänyt askeetinkin ja astahti avonaista ovea kohti, jonka luona Hextall seisoi.
"Saanko tulla sisälle?" hän kysyi hartaasti. "Kaikki on hyvin — koko tämä hälinä on tarpeeton. Minä tahdon puhua teille — minun täytyy puhua teille! Eikö hoitajatar saisi istua jossakin odottamassa? Ja älkää olko hänelle vihainen — ei hän ole syyllinen. Ei kukaan voi minua vastustaa, jos minä jotakin tahdon."
Äänettömästi viitaten kehoitti Hextall hoitajatarta siirtymään viereiseen odotushuoneeseen; sitten hän otti Paquitan käsivarren ja talutti hänet tuolille, jonka hän vastikään oli jättänyt, sulki oven ja kohdisti tyttöön ankaran paheksuvan katseen, jonka säilyttämiseksi hän ankarasti ponnisteli.
"Sanonpa teille mitä seuraa!" sanoi hän äärettömästi pahastuneen rauhallisuudella; "jos te käyttäydytte näin, niin on teidän hyväntahtoisesti käännyttävä toisen lääkärin puoleen. Tarpeetonta on vihoitella hoitajattarelle, sillä te nähtävästi olette hillitön. Mutta te kohtelette häntä kovin huonosti, ja —"
"Minä hyvitän sen hänelle", virkkoi Paquita innokkaasti. "Minä annan hänelle — mitä hän vain tahtoo."
"Mikään antinne ei voi korvata menettelyänne", vastasi Hextall. "Ja minuakin te kohtelette huonosti. Mitä hyödyttää minun — mutta onhan hyödytöntä puhua teille. Oletteko te vielä vain lapsi? — koskapa menettelette näin tyhmällä ja itsepäisellä tavalla!"
Paquita kohotti häneen ihmettelevän katseensa. Hänen poskensa hehkuivat punaisina ja hänen silmänsä olivat tummat, kosteat ja täynnä valoa. Hän oli varmastikin ihanin nainen minkä Hextall oli koskaan nähnyt, joten hän, seisoessaan ja katsellessaan häntä, miltei unhotti kaiken muun paitsi sen.
Ylläpitääkseen asianmukaista tieteellistä arvokkuuttaan täytyi hänen ponnistella ja kääntää pois silmänsä tytöstä.
"Lapsellinen — lapsellinen käytös!" hän väitti. "Moista käyttäytymistä olisi saattanut odottaa kaksitoistavuotiaalta hemmoitetulta lapselta."
"Minä en ole kaksitoistavuotias hemmoiteltu lapsi!" huudahti Paquita. "Minä olen aikuinen nainen, jolla on maailman täysi suruja. Sentähden tulin luoksennekin. Koko tässä suuressa kaupungissa minä en tunne yhtään ristinsielua, jonka puoleen voisin kääntyä. Mutta jos te olette noin vihainen minulle, niin minä poistun."