Puhuessaan hän nousi, ja Hextall, joka kaikkien vanhanpojan kokelaiden tavoin oli merkillisen helläsydäminen, näki hänen suloisten huultensa värähtelevän ja muutamien suurten kyynelhelmien kihoavan silmiin. Hellästi hän painoi tytön takaisin tuoliin, siirsi toisen tuolin hänen viereensä ja tiedottomasti sovitti runsaan määrän myötätuntoa ja huolenpitoa ääneensä.
"Jaha!" hän kehoitti. "Mitä se on? Antakaa kuulua! Se helpottaa teitä."
Paquita kosketti silmiään hienolla pitsinenäliinallaan ja pudisti päätään.
"Darrel on mennyt!" hän sanoi.
"Veljenne!" huudahti Hextall rypistäen otsaansa. "Miksi — minä luulin hänen jäävän ja huolehtivan teistä?"
"Niin hän teki — muutaman tunnin", vastasi hän surullisesti. "Minä kyllä aavistin, ettei sitä kestäisi pitkälle. Enkö teille jo sanonut, että Kesteven on piru ihmishahmossa? Se hän on — ja minä tiesin, ettei Darrell saisi rauhaa ennenkuin — ennenkuin pääsi lähtemään hänen luokseen. Minä kyllä huomasin miten hän hyöri ja pyöri päästäkseen matkalle. Ja — ja vihdoin hän meni! Mitä te tekisitte, jos teillä olisi veli, jota te rakastatte hyvin suuresti ja jonka te näkisitte luisumassa suoraa päätä helvettiin?"
Kysymys sisälsi jotakin niin ehdottoman viatonta ja naivia, että Hextall töintuskin kykeni pidättämään hymyilyn. Mutta tytön yksinkertaisuus pakotti hänet vastaamaan hyvin vakavasti.
"Minä panisin taivaan ja maan liikkeelle pysäyttääkseni hänet."
"Minä olen pannut taivaan ja maan liikkeelle — mutta tähän asti siitä ei ole ollut apua", vastasi Paquita. "Minä olen rukoillut hänen tähtensä enemmän kuin minkään muun — minä olen tehnyt kaikki mitä vain olen voinut, joka mahdollisesti ei olekaan paljon. Ei mitään tulosta! — tähän mennessä. Tuo piru — Kesteven — on liikaa taivaalle ja maalle ja minulle, kaikki käärittynä yhteen myttyyn."
"Kuka on miehiään herra Kesteven?" kysyi Hextall. "Ja miten hän voipi vaikuttaa noin turmiollisesti veljeenne?"