"Jotakin on viassa!" virkkoi tyttö. "Näen sen — näin sen, heti kun tulin luoksenne. Mitä —"
Hextall meni suoraan hänen luokseen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.
"Kuulkaahan!" sanoi hän. "Nyt ei ole aika puhella — meidän on toimittava. Jotakin on tapahtunut — joskus toiste kerron, mitä se on. Mutta nyt haluaisin teidän tekevän täsmälleen, kuten pyydän. Teettekö?"
Hän piti yhäti Paquitan käsiä omissaan, ja kiihkeässä innossaan hän huomaamattaan veti tyttöä puoleensa; lähemmäksi tullessaan Paquita alkoi vapista ja vetäytyä takaisin.
"Kyllä!" kuiskasi hän. "Tietysti. Mutta — mitä?"
"Tahtoisin teidän — heti, huomatkaa! — ottavan yllenne vaipan — lämpimän — ja lähtevän ulkosalle kanssani", vastasi Hextall. "Älkää välittäkö, mitä käteenne sattuu — kunhan se vain kelpaa verhoksenne. Pääasia on — nopeus! Juoskaa nyt noutamaan jotakin!"
Hän hellitti tytön kädet ja melkein työnsi hänet ovelle. Mutta ovella
Paquita kääntyi äkillisen, levottoman ajatuksen valtaamana.
"Darrell?" huudahti hän. "Ei kai Darrellille ole sattunut mitään pahaa?"
"Ei mitään!" vakuutti Hextall, maltittomana melkein polkien jalkaa. "Siellä päin ei ole mitään heikkoa. Täyttäkää vain pyyntöni — ja joutukaa!"
Hän kuuli Paquitan juoksevan eteissalin poikki ja käytävää myöten huoneeseensa ja hänen huoneensa oven sulkeutuvan hänen jälkeensä. Sitten alkoivat välttämättömät minuutit tuntua hänestä tunneilta. Hän meni ikkunan ääreen, siirsi kaihtimen syrjään ja katsoi kadulle. Kadunkulmassa oli pieni ryhmä miehiä, jotka seisoivat lähellä lamppua ja ilmeisesti keskustelivat vakavasti. Hetkisen hänen sydämensä sykähteli rajusti pelosta, mutta sitten hän muisti ystävällisen etsivän viimeiset sanat.