"On kovin ikävä, jos lopuksi petymme saaliistamme, Styler", valitti hän. "Mutta mitä nämä ihmiset saattavat tietää?"
"Mitäpä kukaan tietäisi, mitä me tiedämme?" tokaisi Styler. "Me emme tiedä, mitä poliisit tietävät… Emme tiedä, mitä tämä Milhirst tietää — emmekä myöskään sitä, mitä Esmondhaugh ja Pegge tietävät. He ovat hoitaneet omaa peliään — me olemme hoitaneet omaamme. Mutta yhdestä seikasta olen ollut varma aina siitä saakka, kun menin sinne Café Noriin."
"Mistä niin?" kysyi Smith.
"Siitä, että tuo Milhirst-miekkonen ei ole mikään rikollinen", vastasi Styler varmasti. "En välitä vähääkään hänen ja Kestevenin suhteista enkä siitä, kuinka usein hänet nähtiin pienen kotiopettajattaren seurassa. Niin, sir — sitä miestä ei vainuta — hän vainuaa. Ei yksikään rikollinen olisi poistunut sieltä kahvilasta sillä tavoin kuin hän poistui eikä astellut hänen toimistoonsa hänen tavallaan. Minussa on hieman psykoloogin vikaa, vaikka niin ei ehkä luulla, ja minä saan varsin pian selon muutamista ihmisistä!"
Smithin pohtiessa tätä huomautusta ajuri pysähtyi Whitehallissa, ja laskeuduttuaan vaunuista kävelivät hän ja Styler reippaasti New Scotland Yardiin päin. Mutta heidän lähestyessään sen rakennusrykelmän sisäänkäytävää ajoi sieltä ulos toinen ajuri, ja vaunujen vieriessä ohitse Stylerin tarkat silmät osuivat valppaina kyydittäviin.
"Siinä oli se Milhirst ja pari etsivää!" huudahti hän. "Tunnen molemmat viimemainitut ulkonäöltä, mutta en tiedä heidän nimeään. No niin, jonnekin he ovat joka tapauksessa menossa!"
"Mikäli me tiedämme", huomautti Smith "on se veitikka saatettu juuri vangita".
"Ei, sir!" väitti Styler varmana. "Ei sinnepäinkään — he ovat kolmisin menossa vangitsemaan jotakuta. Ja tuossa ovat majuri ja muut."
Stylerin puhuessa he olivat kääntyneet nurkkauksesta, ja vähän matkan päässä seisoivat eräällä ovella majuri Esmondhaugh, Samuel Pegge ja se nuorehko mies, joka oli ollut molempien edellämainittujen mukana Margaret-kadun toimistossa, ja heidän seurassaan oli kaksi tai kolme miestä, jotka näyttivät viranomaisilta. Yksityinen auto, joka oli sinä iltana ollut niin paljon näkyvissä, oli seisautettu kiveyksen reunalle; sen takana oli kahdet tai kolmet ajurinvaunut. Ja kadunkulmauksessa kävelevien Smithin ja Stylerin katsoessa sinnepäin, astui se mies, jota Styler oli nimittänyt teikariksi, yksinään autoon ja ajoi suunnalleen, kun taas Pegge samoin yksin astui ajurin vaunuihin ja katosi toiseen suuntaan. Hetkistä myöhemmin majuri Esmondhaugh nyökkäsi ja lausui sanan jäähyväisiksi ovella seisovalle ryhmälle, kääntyi ja lähti keppiään heilutellen astelemaan Whitehallia ja valppaasti tarkkailevia kumppanuksia kohti.
"Puhutelkaa häntä, Styler!" supatti Smith. "Hän muistaa teidät.
Koettakaa saada jotakin selville!"