Mutta Paquitan kasvoilla oli vakaa ja rauhallinen ilme ja hän hymyili hieman.
"Enkö tarkoita?" hän vastasi. "Kyllä vainenkin! Ajatelkaahan mistä tuskasta se olisi säästänyt minut ja meidät kaikki! Tuo mies turmelee Darrellin ruumiin ja sielun; sentähden hän ei ole mikään sen parempi eikä pahempi kuin vaarallinen villipeto, joka pitäisi hävittää. Siellä, missä minut on kasvatettu, ei ihmiselämää pidetä niin tärkeänä kuin täällä. Jos minä olisin ampunut Kestevenin siellä — samoista syistä — niin olisi minua, kiitetty ja onniteltu. Täällä, minä luulen", hän lisäsi miettivästi, "minut olisi hirtetty".
"Te joudutte varmasti vaikeuksiin, jos te olette yhtä nopsa turvautumaan revolveriin kuin viime yönäkin", virkkoi Hextall. "Se ei käy päinsä täällä, Englannissa me olemme sivistyneitä."
Paquita loi häneen pitkien, tummien silmäripsiensä alta katseen.
"En ole tyhmä", hän sanoi. "Kyllä minä tiedän minkä arvoinen teidän kehuttu sivistyksenne on! Miksi suurin osa englantilaisista on moisia tomppeleita?"
Hextall nousi pikaisesti ylös.
"Mitä te pyydätte minua tekemään?" hän kysyi.
"Ettekö voisi auttaa minua? Minä — minä arvelin — te voisitte jotenkin — ja tahtoisitte…"
"Minä tahdon, todellakin — jos vain voin!" vastasi Hextall lämpimästi.
"Mutta — miten?"
"Ettekö voisi tehdä jotakin vieroittaaksenne Darrellia tuosta miehestä?" selitti tyttö. "Tahi — poistaaksemme hänet Darrellin seurasta? Minulla ei ole ystäviä — ja minä arvelin, että suostuisitte ystäväkseni. Auttakaa minua jotenkin, niin — minä teen mitä vain pyydätte."