"Oliko suurempikin rahasumma kysymyksessä?" kysyi Hextall.
Fowler hymyili.
"Ennenkuin Kesteven ne korjasi pois, huomasin useita sadan punnan pankkiseteleitä joukossa, sir", hän vastasi. "He pelasivat suurilla panoksilla, sir, hyvin suurilla todellakin — en koskaan ole nähnyt sellaista. Tietenkään ei minun sopisi tehdä huomautuksia, mutta minä vedän omat johtopäätökseni, ja olipa jo aika että herra Tress sai puolustajan."
"Ketä vastaan!" tiedusti Hextall. Hän vihasi ja inhosi koko tätä likaista paljastusta ja hän tunsi eräänlaista pahoinvointia kysellessään — mutta Paquita oli lähellä ja hänen tytölle antamansa lupaus oli velvoittavana hänen tietoisuudessaan.
Palvelija irvisti ja heilautti päätään.
"Kesteveniä!" hän virkkoi. "Kesteveniä! Hän on saanut nuoren isäntäni valtoihinsa ja kynii häntä — niinkuin te kynisitte kananpoikaa!"
Hextall katsoi jonkun hetken ääneti palvelijaan. Hän tiesi, että tämän luokan palvelijat olivat täysin tietoisia isäntäväkensä asioista; Fowler näytti kyllin vanhalta ollakseen monen salaisuuden haltijana. Puhuessaan Kestevenistä oli hänen nuoreen tohtoriin kohdistuneissa silmissään ymmärtävä välke, ja Hextall, niin vastenmielistä kuin se olikin, ei voinut olla varteenottamatta viittausta.
"Kun te kerran olette sanonut noin paljon", hän huomautti, "niin minä voin yhtä hyvin ilmoittaa teille, että neiti Tress on minulle valittanut siitä vaikutuksesta, joka Kestevenillä on hänen veljeensä. Hän näkyy ajattelevan —"
Fowler hieman naurahti.
"Oh, minä tiedän, sir! Minä olen ollut Lynne Courtissa useita kertoja.
Minä säälin neiti Paquitaa sydämeni pohjasta. Oh — niin!"