"Mistä tiesitte, että Tickellillä oli, kuten sanoitte, niitä rahoja taskussaan?" tiedusti hän.
Lynnen komisarius vastasi:
"Lähetin ympäristölle tiedon, että Tickellillä saattoi olla suuri summa ranskalaisia ja englantilaisia seteleitä."
"Ja hänellä on!" jatkoi sikäläinen poliisipäällikkö. "Ainakin hänellä on osa rahoista: muistaakseni kolmen- ja neljäntuhannen punnan välillä Englannin pankin seteleitä — mutta ranskalaista rahaa ei ollenkaan. Tarkastimme hänen taskunsa. Ja muuta ei hänellä juuri olekaan, ei minkäänlaisia papereita, lukuunottamatta kummallista karttaa tai luonnosta, josta emme päässeet selville. Mutta meidän olisi paras lähteä sinne — jätin kaksi miestäni mökkiin, ja myöskin lääkäri on siellä."
"Mitä sanoi lääkäri?" kysyi Hextall.
"Hän sanoi, että mies on hyvin pahasti vahingoittunut, sir — sisäisiä vammoja ja vioittunut kallo", vastasi poliisipäällikkö. "On epäiltävää, voidaanko hänet siirtää sairaalaan."
He kaikki nousivat taaskin autoihinsa, Lynchfieldin poliisit lynneläisten virkaveljiensä seuraan; ajettuaan pikku kauppalan lävitse ja kolmisen kilometriä maantietä myöten he saapuivat kapealle raitille, joka kääntyi jyrkästi valtatieltä, mutkittelevana pian kadoten sitä varjostavien puiden sekaan. Siellä poliisit laskeutuivat autostaan, ja koko seurue lähti jalkaisin eteenpäin raittia pitkin.
"Meistä on suorastaan ihme, että mies edes koettikaan ajaa tällä kujalla", huomautti Lynchfieldin poliisipäällikkö. "Saatte omin silmin nähdä, miltä se näyttää — siinä ajaminen on hulluutta. Emme voi kuvitella muun houkutelleen häntä siihen kuin sen seikan, että siltä tieltä, jolta juuri lähdimme, näkyy toinen tuolla laaksossa kulkeva tie ja tämä raitti on oikotie sinne. Mutta ei tietenkään arvaa sitä niin jyrkäksi ennenkuin on saapunut tähän käänteeseen. Joka tapauksessa, juuri tuossa hän suistui louhokseen — kuten näette, hän on syöksynyt noiden kaiteiden lävitse — ja nyt hän viruu tuossa mökissä. Voimme tietenkin tavata hänet kuolleena — se on mahdollista."
Hextall, joka etupäässä vain tarkkaili Darrell Tressiä, havaitsi toivon välähdyksen hänen silmissään — oli liiankin selvää, ettei mikään olisi hänestä niin tervetullut kuin se tieto, että Tickell olisi iäksi vaiennut. Tohtorin aprikoidessa Tressin outoa käytöstä he saapuivat mökin ovelle ja kohtasivat lääkärin ja konstaapelin, jotka tulivat ulos heitä vastaan. Nähdessään Lynchfieldin poliisipäällikön kysyvän katseen lääkäri pudisti päätään.
"Yhäti tajuttomana", ilmoitti hän. "En tiedä, pitäisikö suorittaa leikkaus — minun on saatava apua ja neuvoja."