Silloin hän käsitti tapahtuman, ja kun hän tarttui kylmiin kiviin, puistatti häntä pelko hänen ajatellessaan, mitä se tieto merkitsi. Paquita käveli unissaan! Ja hän oli mennyt Kestevenin murhan näyttämölle! Tuntui kuluvan pitkä aika, ennenkuin valkea hahmo jälleen ilmestyi puiden välistä. Hän palasi… hän asteli suoraan portaita, parveketta ja huonettaan kohti. Hän liikkui nopeasti, ja Hextall peräytyi pimentoon tarkkailemaan — kunnes tyttö, tuijottaen etäisyyteen, mutta loistavat silmät levällään, lipui hänen ohitseen kuin aave ja meni sisälle. Ja kun Hextall sitten liikahti, tunsi hän tiukan, vimmaisen otteen käsivarressaan ja kuuman henkäyksen poskellaan, ja Darrellin ääni, yhtä vimmaisena kuin hänen puristuksensakin, sähisi hänen korvaansa:
"Te ette nähnyt häntä, sanon minä! Kuuletteko, ette nähnyt! Näitte unta, te pahuksen hupsu! Te olitte —"
Sitten ääni vaimeni, raju ote heltyi, ja Hextall pyörähti kiivaasti ympäri, samalla kun hänen isäntänsä vaipui hänen jalkojensa juureen, päästäen kummallisen, korisevan ähkäisyn.
XV
VALPAS PALVELIJA
Tukehtumista muistuttava ääni, joka lähti Darrell Tressin huulilta hänen vaipuessaan tajuttomana parvekkeelle, vaimeni äkkiä, ja haudan hiljaisuus verhosi Hextallin ja näiden kummallisten tapahtumien näyttämön. Hän itse kuunteli henkeään pidättäen jokainen hermo jännittyneenä pelosta ja pahoista aavistuksista. Tuskaisesti hän odotti, mitä saattaisi kuulua Paquitan huoneen avoimesta ikkunasta. Mutta pian hän erotti vuoteen hiljaista, tuskin kuuluvaa natinaa ja arvasi Paquitan jälleen vaipuneen normaaliseen uneen ja olevan sillä hetkellä turvassa. Huokaisten syvään helpotuksesta, hän kumartui, nosti Darrellin lattialta ja puolittain kantoi, puolittain raahasi hänet sisälle, laskien hänet siellä hellävaroen ikkunan lähellä olevalle sohvalle. Sitten hän juoksi omaan huoneeseensa, otti laukustaan virvoittavia lääkkeitä ja kiiruhti hiljaa hiipien takaisin; hän ei halunnut herättää ketään, ei edes Fowleria eikä kumpaakaan hoitajatarta, peläten Darrellin tointuessaan puhelevan liikaa.
Tultuaan jälleen tajuihinsa Darrell ponnahti äkkiä istumaan, huudahti
hillitysti ja tuijotti Hextalliin sekavannäköisenä. Ja huomattuaan
Darrellin vironneen ehätti Hextall sulkemaan ikkunaa. Mitä hyvänsä
Darrellilia olikin sanottavaa, se ei saanut kuulua huoneen ulkopuolelle.
"Te?" kummasteli Darrell. "Minä — minä luulin teitä Waltersiksi. Minä — mitä on tapahtunut?"
Mitään vastaamatta Hextall antoi hänelle ryypyn konjakkia. Darrellin muisti palasi, ja hän alkoi voihkia surkeasti.
"Nyt muistan — muistan!" hän melkein uikutti. "Minä — oi, hyvä
Jumala, tekö se siis olittekin! Ja näittekö hänet?"