"Entä sitten — mitä?" kummasteli Smith.
"Luuletko Philcoxin eli Peggen millään tavoin sekaantuneen äskeisiin tapahtumiin!" tiedusti Hextall. "Luuletko Peggen lainkaan sotkeutuneen Kestevenin tai Tickellin hommiin?"
"En vielä tiedä, mitä luulemme", vastasi Smith, katsoen Styleriin, joka oli innokkaana kuunnellut oman työskentelynsä selostusta. "Mutta sen tiedämme, että Philcox vasta muutamia kuukausia sitten päästettiin Portlandista ehdolliseen vapauteen ja että Tickellin taskusta on löydetty kartta tahi luonnos tai miksi sitä nimitettäneenkin, joka mielestämme jotakuinkin varmasti kuvaa Portlandin seutua. Ja luullakseni Styler ja minä tiedämme enemmän, ennenkuin monta päivää on kulunut."
"Ja lähdettekö sinne heti?" kysyi Hextall.
"Lähdemme Weymouthiin huomenaamulla — ensimmäisessä Paddingtonin asemalta lähtevässä pikajunassa", myönsi Smith. "Luonnollisesti menettelemme tuiki varovasti. Varovaisuustoimenpiteemme alkavat nyt — tunnussanamme, rakas Hextall, on perinpohjaisuus. Minä esiinnyn matkailevana herrasmiehenä tavallisessa matkailijain räikeänvärisessä tweedkankaisessa asussa — saatan lisätä siihen pienen amatööritaiteilijanpiirteen ja ottaa kainalooni luonnoskirjan, sillä osaan käyttää kynää. Styler taas on moottoripyöräilijä ja ottaa koneen mukaansa. Emme tunne toisiamme Paddingtonissa, ja vaikka majoitummekin samaan hotelliin, olemme ventovieraita toisillemme, kunnes joudumme toistemme seuraan sattumalta — ihan sattumalta — tupakkasalissa. Samoin poikkeamme ihan sattumalta ymmärräthän, ihan kuin vahingossa, molemmat huomenillalla maantien ohessa olevaan Tanskan Kuninkaan majataloon kello puoliyhdeksän ja puolikymmenen välillä — vain nähdäksemme, mitä siellä ilmaantuu Ja olemme siellä — ainakin toinen meistä on siellä — joka ilta, kunnes kahdeksastoista päivä on tullut ja mennyt."
"Salli minun ehdottaa parannusta suunnitelmaanne", virkkoi Hextall. "Eikö olisi paljon parempi jommankumman teistä sijoittua — matkailijana — Tanskan Kuninkaaseen?"
Styler murahti hyväksyvästi, ja hetkisen mietittyään Smith nyökkäsi mukautuvasti.
"Hyvä!" myönsi hän. "Epäilemättä olisi, jos siellä vain on tilaa; ja jollei siellä ole, voivat he varmaankin saada vuokratuksi huoneen jostakin naapuritalosta. Styler, se joutuu minun osalleni — olen taiteilija ja haluan piirtää luonnoksia rannikkomaisemista. Sitten voitte te pyörällänne piipahtaa siellä Weymouthista käsin. Hyvä ehdotus, Hextall — kiitos siitä!"
Hextall tiukkasi Smithin lupaamaan kertoa hänelle retken tuloksista ja lähti astelemaan länteen päin. Kello oli silloin kuusi, ja hänen astellessaan Strandilla käydäkseen lääkärinvälineiden myymälässä johtui hänen mieleensä äkkiä, ettei hän ollut sähköttänyt taloudenhoitajattarelleen paluustaan, joten kotosalla ei olisi valmistettu hänelle päivällistä. Hän eli nauttinut puolista aikaisin Lynne Courtissa, ja nyt hänen oli nälkä. Senvuoksi hän käytyään lääkärinvälineiden liikkeessä kääntyi Charing Crossin rautatieasemalle, aikoen syödä päivällistä sikäläisessä ravintolassa. Ensiksi hän meni ostamaan kirjamyymälästä lehden tai pari yksinäisen ateriansa ratoksi ja huomasi äkkiä neiti Brockin.
Opettajatar oli ilmeisesti tullut kirjamyymälälle samanlaiselle asialle kuin hänkin. Hän oli parhaiksi ehtinyt valita kuvalukemiston, ja onneksi hänen huomionsa oli kiintynyt kirjakauppa-apulaisen hänelle antamiin vaihtorahoihin, joita hän laski. Oli myöskin onni, että asemalla oli siihen aikaan tungokseen asti kotiin palaavia liikemiehiä. Hextall vetäytyi ihmisten taakse piiloon ja piti silmällä hentoa, tyynipukuista hahmoa. Tämä kohtaus pani hänet hieman ymmälle. Varmastikin oli hänen velvollisuutensa seurata neiti Brockin liikkeitä, kun tämä kerran oli sattumalta tullut hänen näkyviinsä — kenties olisi hänen pitänyt mennä hänen puheilleenkin. Synnynnäinen arkailu ja ujous estivät häntä siitä — mitäpä oikeutta hänellä olisikaan ollut sekautua neiti Brockin puuhiin? Ja hänen empiessään neiti Brock pisti saamansa pienet rahat kukkaroonsa, otti lukemistonsa ja poistui junasillan yli, kadoten ravintolaan. Hänkin otaksuttavasti aikoi nauttia virvokkeita.