"Entä nyt!" kysyi Hextall. "Häntä kai pitäisi — vai mitä?"

"Minä seuraan häntä", vastasi Styler. "Hän ei tunne minua. Te kadotkaa, tohtori! Jättäkää koko asia minun hoitooni! Minulla ei ole muuta tekemistä kuin huomisen matkan valmistaminen ja sitä varten voin istua valveilla vaikka koko yön. Kuulkaahan — käväisen asunnossanne myöhemmällä kertomassa, missä hän on liikkunut."

Hextall poistui ja söi päivällistä toisaalla. Sitten hän ajoi kotiinsa ja vietti iltansa, kuunnellen hänen poissaolonsa aikana hänen potilaitaan hoitaneen lääkärin selostusta. Ja illemmalla saapui Styler hänen luoksensa yhtä järkkymättömänä ja varmana kuin ainakin.

"Seurasin häntä", ilmoitti Styler jäätyään kahden kesken Hextallin kanssa. "Hän kuluttikin aika tavalla aikaa ateriaansa! Mutta vihdoin hän tuli ulos, otti auton ja ajoi erääseen taloon Kensingtoniin. Ja muutamia minuutteja sen jälkeen, kun hän oli mennyt sisälle, saapui toinen auto, ja siitä laskeutui — rouva Renton! Siinä siis uusi pieni rengas ketjuumme, tohtori, ja sitä on tutkittava, sitten kun herra Smith ja minä palaamme retkeltämme."

XVIII

MERIKAPTEENI

Auringon alkaessa seuraavana päivänä painua mailleen seisoi lyhyt, tanakahko herrasmies, jolla oli kultasankaiset silmälasit nenällään, päässään hirvenmetsästäjän hattu, yllään hyvin räikeäjuovainen tweedpuku, jalassa heleän väriset sukat ja silmäänpistävät, paksuanturaiset kengät, toisessa kädessään luonnoskirja, ja toisessa haalistunut, vihreä sateenvarjo, kunnaan reunalla, joka kohosi Portland-niemen läntisten kallioiden välissä hiljaisena ja autiona lepäävän vähäisen poukaman rannalla. Hänen jalkojensa juurella levisi harmaa ulappa, joka leveänä, pieniä aluksia keinuttavana lahdelmana ulottuu Portlandista Exen suulle; hänen oikealla puolellaan yhä epäselvimpänä, päivänvalon häipyessä hämyksi ja hämärän sitten muuttuessa yön ensimmäisiksi varjoiksi, kohosivat Dorsetin töyryt ja niemekkeet kallioiden ja vierinkivien peittämältä laajalta tasangolta, jota kansa nimittää Chesil-rantamaksi. Ja hänen takanaan oli asumuksineen ja vallituksineen niemi, jossa, kuten koko maailma tietää, sijaitsee yksi Englannin suurimpia vankilaitoksia ja myöskin, mitä eivät yhtä hyvin tiedä muut kuin matkailijat, varsin uuttera ja tiheästi asuttu pikku kauppaloiden ja kylien muodostama yhdyskunta. Smith tunsi tämän seudun jo ennestään. Loma-aikojaan viettäessään hän oli useimmin kuin kerran samonnut ikävystyttävän pitkän ja uuvuttavan taipaleen mannermaalta muinaiselle Isle of Vindilisille, joka, saatuaan itse myöhemmin uuden Portland-nimensä, on antanut arvonimen herttualle ja tarjoaa asunnon lukuisille epatoille, kunnes heidän moninaiset rikkomuksensa on sovitettu. Hän tunsi sen historian tarkoin aina niiltä ajoilta saakka, jolloin siellä asuivat entisaikojen balearit, kivenlinkoajat. Hän oli käynyt sen kaikissa kuuluisissa paikoissa: Fortune's Wellissä, Deadman's Bayssa, Bow-and-Arrow Castlessa ja Pennsylvaniassa. Ja hän oli usein pysähtynyt lukemaan näille karuille, jylhille lakeuksille sinne tänne pystytetyissä, lukuisissa ilmoitustauluissa kaikille niille ihmisille uhattuja rangaistuksia, jotka millään tavoin auttavat tai edistävät kummuilla oleviin isoihin, kolkkoihin rakennuksiin teljettyjen vankien karkausyrityksiä. Yksi tällainen ilmoitustaulu oli ihan hänen seisomapaikkansa takana, ja hän kääntyi lukemaan sen varoittavan sisällön, ennenkuin aurinko vaipui kaukaisen Devonshiren etäisten kunnaiden taakse.

Se oli ankara ja perin selväsanainen, tämä ilmoitus. Se oli osoitettu olennoille, jotka tunnetaan "vapaina henkilöinä" — mikä tuntui viittaavan siihen, että viranomaisten mielestä maailmassa on vain kahteen luokkaan kuuluvia yksilöitä: ne, jotka olivat varmasti teljettyinä Portlandin vankilaan, ja ne, jotka eivät olleet. Tällaisille vapaille ihmisille tiedotettiin mutkattomasti, että vankien karkaamisen avustamisyrityksiä pidettäisiin roistontöinä ja ettei rikollinen saisi nauttia minkäänlaisia takuuvapautuksen etuja — toisin sanoen, että jos laki saisi hänet kynsiinsä, pitäisi se hänet lujasti otteessaan, kunnes hänet olisi tutkittu ja tuomittu. Samalla oli näille vapaille henkilöille kuitenkin lausuttu arvokkaita ja rauhoittavia lupauksia. Jos vapaa henkilö sattuisi pelkästään suopean onnenpotkaisun tai sulan sattuman avulla löytämään vaatteita, kirjeitä tai rahaa, jotka ilmeisesti tai todennäköisesti tahi luultavasti oli jätetty edistämään vankien karkaamista, ja veisi sellaiset rahat tai kirjeet tai vaatteet asianomaisille virkamiehille, palkitsisivat nämä häntä, jolleivät he epäilisi ja todistaisi hänen toimineen yhdessä juonessa jonkun sellaisen henkilön kanssa, joka aikoi rohkaista tällaisia karkausyrityksiä. Senvuoksi oli Smithistä aina tuntunut, että Portlandia tutkittaessa oli oltava varovainen, sillä muutoin saatettaisiin epäillä tutkijan innokkaasti pyrkivän vapauttamaan jonkun tuomitun murtovarkaan, petollisen liikemiehen tai jonkun muun lurjuksen, joka oli lähetetty louhimaan kiviä viideksi, seitsemäksi tai viideksitoista vuodeksi.

"Otaksuttavasti Styler ja minä olemme tietämättämme sekaantuneet johonkin sellaiseen hommaan!" mietti Smith kääntyessään astelemaan sisämaahan. "Jollei koko tämä puuha ole juuri sellaista, niin sanottakoon minua hottentotiksi!"

Hän ja Styler olivat jo yhdessä päätelleet, mitä salaperäinen karttaluonnos oikeastaan merkitsi. Se oli epäilemättä jonkun salajuonen yhteydessä, jonka päätarkoituksena oli jonkun noiden uhkaavien muurien sisällä viruvan vangin vapauttaminen auttamalla hänet karkuun. Heidän teoriansa mukaan se vanki oli Kestevenin tai Tickellin ystävä, otaksuttavasti rikostoveri, ja Kesteven oli luovuttanut Tickellille rahaa asian edistämistä varten. Tickellin taskussa olleet rahat oli todennäköisesti aiottu vartijoiden tai viranomaisten tai joidenkuiden muiden henkilöiden lahjomiseksi. Jos Stylerin selittämä luonnos merkitsi mitään, niin sen merkitys oli, että Tickellin oli välittäjänä kohdattava joku henkilö tai joitakuita henkilöitä jonakin iltana kahdennentoista ja kahdeksannentoista päivän välisenä aikana Tanskan Kuninkaassa sopimuksen tekoa varten. No niin, nyt oli viidestoista päivä — toukokuun viidestoista — joka oli näiden rajojen keskivälissä. Ja vaikka Tickell ei ollutkaan täällä, olivat Smith ja Styler, ja tuolla kummulla, ylängön juurella, oli Tanskan Kuningas. Kaikki oli valmista; kaikki oli hyvässä järjestyksessä, paitsi yhtä seikkaa, joka tuntui Smithistä äärettömän tärkeältä, kun hän johtui sitä ajattelemaan. Olivathan hänen ja Stylerin mietteet sittenkin ainoastaan pelkkää arvailua, eivätkä he lainkaan tunteneet yksityiskohtia.