"Se on sulaan onneen luottamista", puheli Smith yksikseen. "Ja miten minun laitani lieneekin, Styler on niitä ihmisiä, joilla on yletön onni — jätän jutun suurimmaksi osaksi Stylerin varaan."
Esiintyen loma-aikaansa viettävänä taiteilijana hän oli saanut vuokratuksi huoneen majatalosta ja lähti nyt astelemaan takaisin sinne syödäkseen illallista. Majatalo oli varsin kodikas paikka, vanhanaikainen, ja sijaitsi maantien varrella yhtä pitkän matkan päässä sisämaan kylästä, jossa asui kivenhakkaajia, ja rannikkokylästä, jonka asukkaat olivat kalastajia. Sen mukavuudet olivat alkeelliset, ja liike näytti vähäiseltä. Ja kun Smith syötyään kananmunista ja silavasta valmistetun ruokalajin, ainoan, mitä talossa sinä iltana pystyttiin hänelle tarjoamaan, meni matalaan tarjoiluhuoneeseen polttamaan piipullisen tupakkaa ja odottamaan, mitä mahdollisesti sattuisi, ei siellä ollut ketään muita kuin emäntä, joka kiilloitti laseja tarjoilupöydän takana.
Mutta pian astui sisälle mies. Hän oli pienikokoinen, puettu siistiin, siniseen, merimieskuosiseen sarssipukuun, keski-ikäinen, kultaiset renkaat korvissa, ja silmänurkkien ympärillä runsaasti ryppyjä. Hänen harmahtava partansa oli leikattu suipoksi kuin torpeedo, ja puhuessaan hänen oli tapana nytkäytellä sitä ylöspäin; kaikki hänen liikkeensä olivat nopeat ja nykäysmäiset. Edetessään tarjoilupöydän luokse hän loi varjoisessa nurkassa istuvaan Smithiin terävän, tutkivan silmäyksen, siirtäen sitten katseensa taaskin heti toisaalle.
"Iltaa, muori Bassett!" tervehti vastatullut rattoisasti. "Tavallinen ryyppy, tehkää hyvin, madam."
Emäntä otti hyllyltä rommipullon ja kaasi siitä aimo annoksen pikariin, jonka hän sitten asetti pöydälle sokeriastian ja kuuman vesilasin viereen.
"Iltaa, kapteeni Polbeck!" vastasi hän. "Ettehän olekaan vielä lähtenyt? Luulin teidän aikovan merelle tällä viikolla."
Pieni mies sekoitti rommin ja veden niin huolellisesti, että se osoitti hänellä olevan monivuotisen kokemuksen, ja maistoi lasista arvostelevasti.
"En lähde ennenkuin viikon lopulla, madam", selitti hän. "Kahdeskymmenes on lähtöpäivä — vielä neljä päivää saan nauttia Englannin ja kodin suloudesta! Hilpeäksi terveydeksi teille, muori Bassett — ja teille, sir, pyytäen anteeksi vapaata käytöstäni", lisäsi hän, kohottaen lasiaan Smithille, joka ehätti kumartamaan ja nostamaan omaansa. "Pitkää ikää meille kaikille!"
"Samoin teille, kapteeni!" toivotti emäntä vastaan. "Taidatte lähteä samoille seuduille, samoille väylille, joita aina olette purjehtinut?"
"Juuri niin, madam", myönsi kapteeni Polbeck. "Samoille väylille, joita olen kyntänyt kokorajan ja joka matkallani viimeisten viidenkolmatta vuoden aikana. Barbados—Tobago—Trinidad—Georgetown — ne ovat minun määräpaikkojani, muori Bassett, kuten hyvin tiedätte, koska olen tuonut teille monta sievää tavarakääröä milloin mistäkin niistä", jatkoi hän, iskien silmää ja vilkaisten Smithiinkin. "Niiltä rannoilta löytää hauskoja esineitä, madam."