"Onko hän käynyt täällä?" kysyi Guy.
"Kyllä, sir — tänä iltana."
"Miksi? Minkätähden hän tuli tänne?"
"Hän oli kuullut isänne olevan sairaana, herra Guy — hän tuli tiedustelemaan hänen vointiaan."
"Puhuiko hän minusta?"
"Ei — ei minun tietääkseni, sir. Hän tapasi herra Harryn ja neiti
Valencian."
"Onko hän palannut jäädäkseen tänne — jäädäkseen olemaan?
Kotiutuakseenko?"
"Käsittääkseni, sir."
Braxfield ihmetteli, mitä nämä kysymykset oikein tarkoittivat, ja hänen kasvoillaan ilmeni tämä ihmettely. Mutta Guyn kasvoille oli levinnyt sfinksimäinen ilme. Hän kääntyi isännöitsijästä, tempasi keikarimaisen hattunsa, päällystakkinsa ja hansikkaansa, heitti ne nurkassa olevaan nojatuoliin ja vedettyään rintataskustaan esille kotelon valitsi sikaarin ja sytytti sen rauhallisesti. Braxfield oli siksi hyvä sikaarien tuntija, että saattoi todeta tämän sikaarin olevan kallista lajia; lisäksi hän havaitsi, ettei kadonnut poika muistuttanut kotiin palatessaan seitsemän vuoden poissaolon jälkeen ulkoasultaan suinkaan tuhlaajapoikaa. Guy oli puettu viimeisen muodin mukaan; hänen harmaa tviidipukunsa, joka ilmeisesti oli Savile Row-liikkeen työtä, muodosti räikeän vastakohdan niille kuluneille ja vanhanaikaisille vaatteille, joissa Harry Markenmore kuljeskeli vanhassa kartanossa. Ja kädessä, joka kohosi sytyttämään sikaaria, kimalteli hieno jalokivisormus, joka aivan kuin vartioi toista, keskisormessa komeilevaa, tekotavaltaan ja näöltään harvinaista sormusta.
"Kuulehan!" sanoi Guy uudelleen. "Toinen kysymys. Olen kuullut, että rouva Tretheroe — joka ennen oli neiti Veronica Leighton — on jälleen näillä seuduilla. Onko se totta?"