Blick istuutui aterioimaan, yksin, syöden ja juoden vankasti puolisen tuntia. Sitten, kun ruoka oli korjattu pöydältä, hän sytytti piippunsa, veti esille kynäveitsensä ja leikkasi Selcasterista tuotujen pakettien sidenuorat poikki.
YHDESTOISTA LUKU
Ensimmäiset toimenpiteet
Viestinviejä, jonka Blick oli lähettänyt Selcasteriin sinä aamuna ennen lähtöään Markenmoren kartanoon ollakseen läsnä murhatapauksen alustavassa tutkintotilaisuudessa, oli vienyt kirjeen vanhan kaupungin etevimmälle kirja- ja paperikauppiaalle. Blick havaitsi tarvitsevanpa kipeästi eräitä välineitä ryhtyessään ratkaisemaan niitä pulmakysymyksiä, jotka juuri oli hänelle asetettu. Kirjakauppias oli se mies, joka voi antaa hänelle apuaan. Ja tuossa olivat nyt kirjakauppiaan lähettämät tavarat — toinen iso rullalle kierretty paketti, huolellisesti kääritty piikkokankaaseen; toinen pullea pikku mytty, ruskeaan paperiin verhottu. Blick aukaisi tämän ensiksi, veti esille ja pani pöydälleen laskostetun tiekartan, kreivikunnan yleiskartan, pari kolme paikkakunnan opaskirjaa, selittävillä valokuvilla varustettuja, korkeampilentoisen tekeleen, Selcasterin ympäristöt, joka myös oli runsaasti kuvitettu, Bradshawin turistin ja paikallisen aikataulun. Hän tarkasteli niitä kaikkia huolellisesti laskiessaan ne kädestään — juuri niitä hän kaipasi. Mutta hän tunsi vielä suurempaa mielenkiintoa isoa, piikkokankaaseen käärittyä pakettia kohtaan, joka, sitten kun se oli vapautettu kääreistään, osoittautui sisältävän virallisen kartan Markenmoren kylästä ja sen lähimmästä ympäristöstä — ison nelikulmaisen esineen, paksupaperisen, johon oli merkitty, nimitetty ja mitattu jokainen valtamaantie, kylätie, polku, talo, huvila, niitty, metsä, keto, lehto, joki, puro, pensaikko, porras. Blick tunsi riemastuneena saavansa tyydytystä salapoliisivaistoilleen katsellessaan tuota mestarinäytettä — hän siunasi yleisesikunnan topografisen osaston miehiä sen johdosta, että he olivat valmistaneet sen huolellistakin huolellisemmin. Hän haki käsiinsä Grimsdalen ja sai tältä muutamia nastoja; näillä hän kiinnitti valtavan karttansa sopivaan, tyhjään paikkaan arkihuoneensa seinällä, ja seuraavan puolen tunnin ajan hän seisoskeli sen edessä poltellen piippuaan. Tämän jälkeen hän olikin muodostanut itselleen yleiskuvan ympäristöstään ja painanut tärkeimpäin paikkain nimet teräväin aivojensa salaisiin lokeroihin.
Sitten hän kävi käsiksi oppaisiin, karttoihin ja aikatauluihin ja tarkasteli niitä kahden tunnin ajan väsymättömän uutterasti. Hän tahtoi ottaa selkoa kaikesta, mikä koski maanteitä, rautateitä ja aikoja — alkeellista työtä tämä, mutta tuiki tärkeätä. Ja hän totesi heti sen, mitä Walkinshaw oli sanonut tutkinnon lykkäämistä seuranneessa jälkikeskustelussa, nimittäin, että Markenmore sijaitsi melkein keskellä eräänlaista kolmiota, jonka sivuina olivat valtamaantiet. Nämä tiet muodostivat sellaisen kolmion, että sen kaksi sivua oli lyhyempiä kuin kolmas sivu, mutta keskenään yhtä pitkää; kolmas sivu oli toisia pitempi. Markenmore sijaitsi tämän kolmion lounaisosassa, läheten sitä kulmaa, jonka muodostivat kolmion kanta ja pisin sivuista; niin ollen se oli lähempänä kolmion kahta sivua kuin kolmatta ja sentähden myös kahta valtamaantietä kuin yhtä. Ja näistä kolmesta valtamaantiestä kaksi, jatka molemmat lähtivät Lontoosta kartastoon päin, sivuutti muutaman kilometrin päässä Markenmoren; kolmas tie kulki koko matkan rannikkoa pitkin. Valtamaanteitse Markenmore oli siis välittömässä yhteydessä Lontooseen, tarkemmin sanoen kymmenen penikulman päässä siitä koilliseen, ja matkan varrella oli muutamia rannikkokaupunkeja vähäisen matkan päässä toisistaan.
Mutta sen kolmion lisäksi, jonka nämä valtamaantiet muodostivat, oli olemassa vielä toinenkin kolmio, rautateiden muodostama. Rautatiet seurasivat itse asiassa maanteitä ja kulkivat yhdensuuntaisesti niiden kanssa; ne olivat niiden mukaiset kaikissa suhteissa; maantie ja rautatie kulkivat rinnakkain, eivätkä ne olleet missään kohdin toisistaan puoltatoista kilometriä kauempana. Markenmoresta oli lyhyt matka näille pääradoille. Sieltä voitiin päästä helposti useille asemille. Itse Selcaster sijaitsi noin neljän kilometrin päässä kaakkoiseen; Mitbourne melkein saman välimatkan etäisyydellä itään; neljän ja puolen kilometrin päässä lounaiseen oli tärkeä ratojen yhtymäkohta; kuuden kilometrin päässä pohjoiseen oli asema tien varrella. Tarkastettuaan aikatauluaan Blick huomasi, että kello neljän ja kuuden välillä aamulla kaikkien näiden neljän aseman ohi kulki melkoinen määrä junia pohjoiseen ja etelään, itään ja länteen, ja että kahdelta asemalta, mainitulta risteysasemalta ja pohjan puoliselta asemalta, lähti joka aamu neljännestä vaille kuusi erikoisia työjunia, jotka epäilemättä kuljettivat paljon kaikenlaisia työmiehiä muutaman kilometrin päässä rannikolla sijaitsevaan suureen lastaussatamaan. Sanalla sanoen hän teki sen havainnon, että vikkelä, neuvokas mies saattaisi päästä ilman minkäänlaisia vaikeuksia huomaamatta pois Markenmoren seuduilta millä hyvänsä niistä varhaisista aamujunista, jotka lähtivät vähintäinkin kuuteen eri suuntaan.
Ottaessaan jälleen pohdittavakseen kysymyksen saapumis- ja poistumismahdollisuuksista maanteitse Blick muisti Walkinshawin kertoneen, kuinka helppoa paikkakunnalla on visusti kätkeä moottoripyörä siksi aikaa, kun sen omistaja tai haltija pistäytyisi vierailulle. Tässä suhteessa seinällä riippuva tarkka kartta oli hänelle suureksi avuksi. Seudun koko asema oli merkitty selvästi pienempiä yksityiskohtia myöten. Pohjoiseen ja koilliseen Markenmoren huvilasta, Greycloisterin, Harboroughin ison talon takana, sijaitsivat Puistikko, Fransemmeryn asuinpaikka, ja Woodlandin huvila, rouva Braxfieldin maatilus, kukkuloilla, parhaasta päästä aukeilla ja lakeilla, joita halkoivat ristiin rastiin syvät notkot ja joihin muodostivat syvänteen loppuunkäytetyt kalkkikaivokset, joiden pohja oli rehevän kasvullisuuden ja pensaikkojen peitossa; kartalla näkyi myös peltoja, lehtoja ja siellä täällä sankkoja metsiä. Kenen hyvänsä olisi ollut varsin helppoa pyörähtää valtamaantieltä näille autioille kulmille, jättää moottoripyöränsä jonkun vanhan, hylätyn kaivoksen pimentoihin tai metsän jalavien ja pyökkien alle, lähtiessään itse alas kylään. Lisäksi Blick havaitsi, että seinäkartalle oli merkitty joitakuita vihreitä viivoja kukkuloiden poikki; hän oli tutustunut siksi hyvin Markenmoren notkelmaan, että hän tiesi ruohikon olevan siellä niin vahvaa, kimmoisaa ja tiheää, että sen poikki saattoi ajaa autolla missä hyvänsä yhtä helposti kuin kivetyllä tiellä ja tarvitsematta pelätä jättävänsä minkäänlaisia jälkiä. Sentähden mies oli saattanut poiketa valtamaantieltä, loitota kukkuloiden poikki mihin hyvänsä kolmen kilometrin alalla kylästä, jättää moottoripyöränsä johonkin sopivaan vanhaan kalkkikaivokseen ja olla varma siitä, ettei kukaan saisi tietää, miten hän oli tullut ja mennyt. Tuolla ylhäällä, noissa erämaissa, ei ollut ainoatakaan asumusta, ei huvilaa, ei edes syrjäistä maalaistaloa, kuten kartta osoitti.
Se siitä — Blick otti nyt punnitakseen kolmannen seikan. Grimsdale oli kertonut nähneensä noiden kolmen miehen, kun he poistuivat hänen talostaan neljännestä yli kolme tiistaiaamuna, kävelevän pitkin maantietä Greycloisteriin ja Mitbourneen päin; Blick kiinnitti huomiotaan tähän tiehen. Ihan Valtikan ohitse, sen etupuolella olevan kasvitarhan ohi, kulki kylän valtatie; tarhan nurkalla se haaraantui; toinen haara kääntyi oikealle suoraan Selcasteriin päin; toinen taas kääntyi Mitbourneen päin ja sivuutti noin kolmensadan metrin päässä Valtikasta Greycloisterin kujaportin. Grimsdalen sanojen mukaan nuo kolme miestä olivat valinneet tämän tien ja kadonneet sille. Mutta Guy Markenmore, mikäli lääkärin todistus piti paikkansa, oli ammuttu kuoliaaksi kello neljän tienoissa, Markenmoren notkelmassa, noin puolentoista kilometrin päässä pohjoiseen tästä tiestä. Kuinka hän oli joutunut sinne? Virallinen kartta ja tarkat merkinnät antoivat siihen selvityksen. Kahdensadan metrin päästä Valtikan majatalosta Mitbournen tien varrella oli kaksi polkua, yksi kummallakin puolen tietä. Toinen, eteläinen tai oikeanpuolinen, kulki niittyjen poikki Selcasterin suuntaan, toinen, pohjoinen tai vasemmanpuolinen, kääntyi ylös kukkuloille Greycloisterin ja Woodlandin huvilan välitse. Lähellä Markenmoren notkelmaa — siis juuri siinä kohdassa, mistä maatyöläinen Hobbs oli löytänyt Guy Markenmoren kuolleen ruumiin, tämä polku yhtyi toiseen, joka vei suoraan Mitbournen asemalle.
Tämän nähdessään Blick teki johtopäätöksen: kun nuo kolme miestä olivat saapuneet polkujen risteykseen, he erosivat. Yksi heistä kääntyi joko takaisin kylään (epätodennäköistä, ajatteli Blick) tai painui oikean käden polulle mennäkseen Selcasteriin (varsin luultavaa, tuumi Blick); toiset kaksi miestä, joista Guy Markenmore oli varmasti toinen, painuivat vasemman käden polulle ja kapusivat mäenrinnettä Markenmoren notkelmaan. Täällä Guy Markenmore murhattiin äkkiä, ja olipa hänen mukanaan ollut mies kuka hyvänsä, joko tuo oletettu amerikkalainen, joka oli saapunut Valtikkaan kello yhdeksän maanantai-iltana, tai se mies, joka oli päästetty sisälle kello kahdelta tiistaiaamuna, niin hän oli murhaaja. Tultuaan tähän johtopäätökseen Blick tunsi itsensä hieman iloiseksi. Hän täytti uudelleen piippunsa ja sytytti sen, työnsi kädet taskuihinsa ja taapersi arkihuoneestaan eteissalin poikki tarjoiluhuoneeseen. Tämä tapahtui jo vuosia ennen kuin saatettiin voimaan nuo ankarat erikoisrajoitukset, jotka nyt estävät vapaasyntyistä englantilaista eleskelemästä mielensä mukaan ravintolassaan, silloin kun hän tuntee siihen halua, ja vaikka kello oli vasta viisi iltapäivällä, oli miellyttävässä tarjoiluhuoneessa joukko vieraita, laiskottelevia kyläläisiä, jotka keskustelivat tutkinnosta ja murhenäytelmästä, joka oli aiheuttanut sen. Jokikinen sielu tiesi jo Blickin olevan sen kuuluisan lontoolaisen etsivän, joka oli saapunut kylään selvittämään kysymystä, kuka oli tappanut nuoren Guy-raukan, ja hirttämään sen roiston löydettyään hänet, ja he tuijottivat Blickin vaaleisiin hiuksiin, sinisiin silmiin, pyöreisiin kasvoihin ja keikarimaisiin kaupunkilaisvaatteihin kuin ihmetellen, kuinka moisella nuoren näköisellä kerubilla saattoi ehkä olla vainukoiran ominaisuudet ja kettukoiran kestävyys. Mutta Blick, nyökättyään ystävällisesti, ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota näihin patriarkkoihin ja tietäjiin — hän aikoi kylläkin tehdä tuttavuutta heidän kanssaan lähitulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä hän halusi vaihtaa pari sanaa Grimsdalen kanssa.
Grimsdale, paitahihasillaan, kiilloitti parhaillaan laseja tarjoiluhuoneen toisessa päässä; Blick siirtyi sinne ja kumartui hänen puoleensa.