Blick veti esille käyntikorttikotelonsa.
"Olen pahoillani kuullessani, ettei rouva Tretheroe voi hyvin", huomautti hän "Mutta näin hänet tunti tai pari sitten ja luulen, että hän suostuu keskustelemaan kanssani jonkun minuutin perin tärkeästä asiasta. Jättäkäähän käyntikorttini hänelle, olkaa hyvä."
Lakeija otti kortin vastahakoisesti, katsahti siihen, silmäili Blickin nuorekkaita piirteitä hieman ihmetellen ja vetäytyen syrjään ovelta näytti kehoittavan kävijää astumaan sisälle. Blick astui etuhalliin.
"Saamani määräykset olivat hyvin tarkkoja", huomautti lakeija vastahakoisesti. "Mutta jos asia on hyvin tärkeä —"
"Se on!" keskeytti Blick. "Hyvin!"
"Menen katsomaan rouva Tretheroen kamarineitiä", sanoi lakeija. "Olkaa hyvä, odottakaa."
Hän katsoi hämärään sisähalliin raskaiden oviverhojen taakse ja Blick, jäätyään yksin, silmäili ympärilleen. Huone, jossa hän odotti, oli pieni; vanha tammikaappi oli sen toisella seinällä; toisella iso naulakko, josta riippui sikin sokin takkeja, vaippoja ja muita päällystamineita. Mutta niiden joukossa oli huomattavin esine hieno Raglantakki, väriltään kirkkaan sininen, ja Blick tunsi sen heti. Hän oli nähnyt sen tutkintotilaisuudessa saman päivän aamuna — samaisen ison vaaleaviiksisen miehen yllä, joka oli istunut rouva Tretheroen oikealla puolella koko oikeudenkäynnin ajan.
Muuan noista sisäisen näkemyksen harvinaisista kipinöistä, jotka hänen ammattialansa miehillä ovat oikeata nerouden leimahtelua, saattoi Blickin astumaan salamannopeasti takin luo ja sujauttamaan oikean kätensä sen lähimpään taskuun. Hän tunsi parin hansikkaita — ja hansikkaiden alla piipun. Terästäen kuuloaan äärimmilleen ja silmäten varovasti poimuisiin verhoihin hän veti piipun esille ja katsahti siihen. Hän olisi hykähdellyt ilosta, jos olisi uskaltanut — sillä siinä oli se piippu, jonka Grimsdale oli löytänyt Valtikan illallispöydältä! Se oli ihan varmasti sama piippu — pikku lovi oli ruusupuussa…
"Missä herra Blick on?" kysyi naisen ääni jostakin verhojen takana.
"Etuhallissako?"
Blick pisti piipun takaisin taskuun, siirtyi vähän kauemmaksi ja oli tarkastelemassa hyvin innostuneena ketuntaljaa, joka oli levitetty seinälle, kun verhot työnnettiin syrjään ja nainen ilmestyi näkyviin. Silmänräpäyksen hän tähysteli naista äkillisen mielenkiinnon valtaamana; tämä ei ollut tavallinen nainen, päätteli hän. Puettuna sirosti ja hieman keikailevaisesti mustiin, sievään hilkkaan ja yhtä sievään puhtaaseen esiliinaan hän näytti enemmän ranskalaiselta kuin englantilaiselta, ja eittämättä hän oli yhtä kaunis kuin eloisakin. Mutta tämä kauneus oli hieman lakastunutta; tässä, tuumi Blick, oli noin kolmenkymmenenviiden ikäinen nainen, jolla aikanaan oli ollut omat lemmenseikkailunsa; hänen loistavien silmiensä ja huultensa ympärille olivat menneisyyden intohimot painaneet leimansa; Blickistä tuntui, että hän oli niitä ihmisiä, joiden povessa uinuu salaisuuksia. Ja lisäksi hän oli niitä naisia, jotka eivät saata katsahtaa mieheen hymyilemättä hänelle: hän hymyili nytkin luodessaan katseensa etsivään.