"Mitä sitten? Ei — liian aikaista", vastasi Blick. "Mutta — tiedättekö jotakin?"
"Minäkö? Herra varjelkoon, en! Olin vain utelias, nainen kun olen."
"Mikä on nimenne?" tiedusteli Blick hymyillen.
"Halliwell", vastasi kamarineito nopeasti. "Entä sitten?"
"Neiti vai rouva?" kysyi Blick.
"Neiti! Miksi kyselette?"
"Halusin vain tietää", sanoi Blick. "Jään tänne joksikin aikaa, hyvin todennäköisesti, ja olen varma, että tapaan teidät jälleen."
Hymyillen vielä kerran Blick lähti pois, ja selvittyään talosta hän ajatteli vain yhtä asiaa. Se oli perin tärkeä. Von Eckhardstein oli lähtiessään tilapäisestä oikeussalista aamulla, oikeudenkäynnin päätyttyä, anastanut Valtikkaan jätetyn piipun astuessaan pöydän ohi, jolle se oli pantu. No niin — oliko von Eckhardstein se mies, joka oli unohtanut sen sinne?
Blickillä oli tapana pohtia itsekseen eri ilmiöiden kaikkia mahdollisia syitä: hän alkoi keksiä nyt niitä. Von Eckhardstein saattoi olla niitä ihmisiä, jotka kokoovat intohimoisesti rikoksen yhteydessä olevia esineitä — hän, Blick, oli joutunut tekemisiin monen sellaisen mielettömän henkilön kanssa ja tiesi, ettei moinen halu kaihtaisi mitään, ei edes varkauttakaan, kun kysymys oli sen tyydyttämisestä. Tai hän saattoi myös tuntea sen miehen, joka oli unohtanut piipun, ja oli voinut tyynesti siepata sen hämmingissä ja tungoksessa mielien hävittää todistuskappaleen ystäväänsä vastaan. Mutta joka tapauksessa piippu oli nyt Eckhardsteinin taskussa, ja Blick oli nähnyt sen ja todennut oikeaksi.
— Jos se on hänen, — mietti Blick, — niin silloin hän on se mies, joka meni Valtikkaan kello kahdelta viime tiistaiaamuna ja lähti sieltä kymmentä vaille neljä Guy Markenmoren ja tuon toisen miehen kanssa! Tämä on eittämättömän varma tosiasia!