"Ne olivat kai suuria seteleitä?" huomautti poliisipäällikkö.
"Aivan niin!" myönsi Lansbury. "Enimmäkseen sellaisia, tosiaankin. Viidensadan ja kahdensadan punnan seteleitä järjestään. Muistan, että von Eckhardstein antoi kaksi viidensadan punnan seteliä. Minun olivat pienempiä —, neljä kaksisatasta, yksi satanen ja kaksi viisikymppistä. Markenmoren rahoista en tiedä mitään — hän näet pisti ilman muuta meidän rahamme kirjekuoreen omien rahojensa ja muiden papereittensa joukkoon."
"Miksi olivat kaikki rahat seteleitä?" kysyi Blick, joka alkoi saada kiinni aivan uuden ajatussarjan johtolangasta. "Miksei tässä kauppa-asiassa käytetty shekkiä?"
"Siksi, että se nuori mies, josta olen kertonut — myyjä — tahtoi saada rahansa nimenomaan seteleissä", vastasi Lansbury, "Sanoinhan, että hän asuu tämän kaupungin ja Lontoon välillä sijaitsevassa pikku kauppalassa. Nähkääs, Markenmoren piti mennä tapaamaan häntä paluumatkallaan, jättää hänelle rahat ja päättää kauppa siten lopullisesti. Käsitättekö?"
Blick alkoi osoittaa eräänlaisia levottomuuden merkkejä. Hän nousi tuoliltaan, työnsi kädet taskuihinsa ja rupesi kävelemään edestakaisin pää painuksissa. Äkkiä hän käännähti ympäri Lansburyyn päin.
"Guy Markenmorella oli siis lähtiessään majatalosta, Valtikasta, kello kolme tiistaiaamuna mukanaan kolmetuhatta puntaa Englannin pankin seteleitä?" virkkoi hän. "Niinkö on todellakin asian laita?"
"Niin totisesti!" vastasi Lansbury. "Ne hänellä oli."
Blick loi poliisikomisarioon painavan katseen ja äännähti merkitsevän sanan:
"Ryöstö!"
Poliisikomisario nyökkäsi. Hänkin alkoi jo käsittää tapahtumain kulkua.