"No niin", huomautti poliisikomisario katsahtaen Blickiin. "Nyt näyttää siltä, kuin Guy Markenmore olisi murhattu — ei kahden, vaan kolmen tuhannen punnan vuoksi! Teidän sanojenne mukaan, herra Lansbury, hänellä oli tuo summa, kun erositte hänestä, sanokaamme kello puoli neljä, mutta hänellä ei ollut sitä enää, kun tämä Blick tutki hänen vaatteensa vain muutamia tunteja myöhemmin! Kuka on sen anastanut? Missä se on?"
Blick teki käännöksen kävellessään ja astui jälleen takan luo, jonka ääressä he pakisivat.
"Onko teillä niiden setelien numerot, jotka annoitte Markenmorelle?" kysyi hän. "Kai teillä on, kaiketi!"
"Minulla ei ole", vastasi Lansbury. "Huolimattomuutta, ehkä, mutta niin on asian laita — minulla ei ole. Pankkiireillani saattaa kuitenkin olla ne — hehän merkitsevät numerot luovuttaessaan rahat, eikö totta?"
"Kutka ovat teidän pankkiirinne?" kysyi Blick.
"Kansainvälinen Pankkiyhtiö — Lontoon konttori Bishopsgaten varrella", vastasi Lansbury viipymättä. "Mutta en ole lainkaan varma siitä, että sain nuo setelit juuri sieltä. Voi olla, että olen saanut — niissä tapauksessa heillä lienee numerot. Mutta ehkä en olekaan saanut — ja siinä tapauksessa heillä ei ole numeroita. Nuo setelit — tai jotkut niistä — olen kenties saanut muualta. Sillä — pari kertaa, äskettäin — minä olen nostanut shekeillä suuria summia muualtakin kuin Lontoosta. Minun liiketoimintani on melkoisen laaja, ja minä käsittelen paljon seteleitä."
"Yhdentekevää", sanoi Blick, "meidän on pantava parastamme päästäksemme noiden setelien jäljille. Mutta nyt meidän on ratkaistava toinen kysymys. Von Eckhardstein on kadoksissa. Hänen emäntänsä arvelee, että häntä olisi kohdannut onnettomuus tuollaisella yöllisellä retkeilyllä. Mutta minä en usko sitä — minä luulen hänen karanneen."
"Miksi sitten, Blick?" kysyi poliisikomisario.
"Miksei hän astunut esiin oikeudessa ja ilmoittanut sitä, minkä herra Lansbury on meille juuri kertonut?" vastasi Blick. "Hänellä oli siihen tilaisuus — mutta hän istui vain siellä ja piti suunsa kiinni. Von Eckhardstein tietää jotakin — ja hänet on löydettävä. Kunpa olisin iskenyt häneen kynteni eilisiltana. Nyt meidän on nuuskittava hänen jälkensä. Teidän olisi parasta lähteä kanssani Markenmoreen ja syventyä juttuun."
"Toivoakseni ette vaadi minua lähtemään sinne?" sanoi Lansbury. "Minun
olisi ehdottomasti päästävä takaisin Falmouthiin. Mutta minä palaan
Falmouthista kahden päivän kuluttua ja oleskelen sitten useita päiviä
Southamptonissa — lähellä teitä."