"Olemmeko päässeet perille totuuden murenestakaan?" kysyi poliisikomisario hieman kyynillisesti. "Jos ryhdymme rakentelemaan pelkkiä teorioita, niin minä voin esittää niitä vaikka tusinan. Eikö olekin miettimistä yllin kyllin, Blick — jos oletamme, että kaiken tämän pohjalla on joku suuri rahayritys ja että Guy Markenmoren tieltä raivaaminen oli välttämätöntä toisille pääosallisille? Tiedän henkilöitä, jotka ovat yksinkertaisesti ampuneet kuulan ohimoonsa juuri tällaisten seikkojen vuoksi! Ja mitä totuuteen tulee — noh, todistakaa! Totuutta ei ole kovinkaan helppo saada selville tällaisissa tapauksissa — ja minä epäilen, saammeko siihen täälläkään mitään oleellista lisävalaistusta", lisäsi hän merkitsevästi heidän ajaessaan Dower-talon portista sisälle.
"En saata aavistaakaan, mitä saamme!" vastasi Blick niinikään kyynillisesti, "Mutta ehkä löydämme jotakin."
He löysivätkin rouva Tretheroen hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Hän oli vakuutettu, että hänen vieraansa oli lähtenyt unettomuuden vaivaamana tavanmukaiselle öiselle retkelleen ja pudonnut johonkin vanhaan kaivokseen tai käytettyyn louhokseen. Hänen miespalvelijansa, lukuisat kyläläiset ja paikkakunnan poliisi olivat etsineet kadonnutta aamiaisesta saakka, mutta tuloksetta. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsakaan, että lähtö olisi saattanut pälkähtää paroonin päähän, ja halveksivasti ja suuttuneena hän antoi Blickille paroonin yksityis- ja liikeosoitteen Lontoossa. Blick ei piitannut vähääkään enempää suuttumuksesta kuin ylenkatseestakaan; hän kiiruhti kylän sähkölennätintoimistoon hankkiakseen sähköteitse tietoja; hän lähetti yksityissähkösanomia myös Lontoossa olevaan päävirastoon pyytäen avustusta — keinolla millä hyvänsä hän aikoi saada tietoja von Eckhardsteinista.
"Loppujen lopuksi", sanoi hän poliisikomisariolle, kun he yhdessä istuivat Valtikassa syömässä puolista, "on mahdotonta tehdä olemattomaksi sitä tosiasiaa, että von Eckhardstein oli saamiemme tietojen mukaan viimeinen henkilö, joka näki Guy Markenmoren elävänä!"
"Ei!" vastasi poliisikomisario. "Olette väärässä, Blick. Viimeinen henkilö, joka näki Guy Markenmoren elävänä, oli se mies, joka hänet murhasi."
Blick piti tätä vastausta sanojensa kiertelynä ja vaihtoi puheenaihetta. Myöhään iltapäivällä hän sai vastaukset eri sähkösanomiinsa. Von Eckhardsteinista ei ollut nähty eikä kuultu mitään hänen tavallisissa asuinpaikoissaan Lontoossa. Eikä hänestä ollut Markenmoressakaan saatu mitään tietoja illan alkaessa jälleen pimetä.
KUUDESTOISTA LUKU
Perheasioita
Varhain saman päivän aamuna Fransemmery, samoin kuin muutkin Markenmoren asukkaat, kuuli parooni von Eckhardsteinin omituisesta katoamisesta, ja monien muiden tavoin hänkin liittyi hävinnyttä miestä etsiskeleväin parveen. Tultuaan Puistikkoon Fransemmery oli tutustunut juurtajaksain sen lähimpiin ympäristöihin, ja hän tunsi metsissä ja ylängöillä monia sokkeloita ja sopukoita, joihin vieras saattoi helposti joutua tapaturmaisesti. Naapuristossa oli merkillisiä paikkoja; kaksituhatta vuotta sitten oli kansa, joka oli asunut täällä ennenkuin roomalaiset valtasivat tienoot, kovertanut onkaloita ja luola-asuntoja ja rakentanut pitkiä vallituksia ja hautoja. Nämä ikivanhat laitokset, jotka kasvullisuus oli peittänyt aikojen kuluessa, olivat vaarallisia loukkuja henkilölle, joka pahaa aavistamatta kuljeskeli syrjäisissä metsissä tai samoili ylänköjen karuilla, yksinäisillä seuduilla; sinä lyhyenä aikana, jonka Fransemmery oli oleskellut Markenmoressa, hän oli kuullut monesti ihmisen tai hevosen pudonneen johonkin aavistamattomaan ansaan. Tässä tapauksessa hän arveli, että mainitunlainen onnettomuus oli hyvinkin saattanut tapahtua, ja kuultuaan von Eckhardsteinin katoamisesta, hän otti tukevimman kävelykeppinsä, hiukan evästä taskuunsa, pikku pullollisen viinaa ja vettä ja lähti etsintämatkalle. Päivän kuluessa hän kohtasi paljon väkeä, joka oli samassa puuhassa. Rouva Tretheroe oli niin huolestunut vieraansa kohtalosta ja niin vakuutettu, että tälle oli tapahtunut jotakin pahaa, että hän oli pestannut palvelukseensa jokainoan kyläläisen, joka vain voi jättää varsinaisen, jokapäiväisen työnsä, ja luvannut sievoisen palkkion löytäjälle. Mutta kun ilta oli jälleen tullut ja Fransemmery, harhailtuaan itsensä uuvuksiin mäkiä ylös ja alas, palannut kotilietensä ääreen, oli kaikki haeskelu ollut turhaa; parooni von Eckhardstein oli hävinnyt olemattomiin, ainakin markenmorelaisten joukosta.
Fransemmery istuutui syömään päivällistään yksin, hämmentyneenä ja ihmeissään. Hän ei ollut ajatellut juuri mitään muuta kuin Markenmoren kysymystä aina siitä saakka, kun se oli hänelle ensiksi esiintynyt, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hän joutui ymmälle. Hän oli kuunnellut tarkasti ja kärsivällisesti ja mielestään ymmärtänyt ne tosiasiat, jotka oli esitetty hänelle itselleen ja hänen valamiestovereilleen; mutta hänen täytyi tunnustaa, ettei hän ollut viisastunut paljoakaan. Kaikkein tärkeimmältä näytti hänestä todistuksissa mainittua ruusupuista piippua koskeva juttu. Siitä ei ollut epäilystäkään, että tuon piipun oli unohtanut Valtikan illallispöydälle toinen noista kahdesta miehestä, jotka olivat olleet siellä Guy Markenmoren seurassa. Ei ollut epäilystäkään, että Grimsdale oli ottanut sen esille oikeuden istunnossa, että se oli kulkenut kädestä käteen ja jäänyt vihdoin pöydälle; ei ollut epäilystäkään — ei vähintäkään — että se oli siepattu tältä pöydältä istunnon päättymisen ja sen hetken välisenä aikana, jolloin tunkeileva sanomalehtireportteri pyysi nähdä sitä. Mitä voitiin sanoa kaiken tämän perusteella? Fransemmeryn mielestä saatettiin tehdä eräs varma johtopäätös — piipun omistaja, se mies, joka oli jättänyt sen Valtikkaan, oli ollut läsnä tutkintotilaisuudessa, mutta pysynyt vaiti. Kuka hän oli? Fransemmery oli tehnyt itselleen tämän kysymyksen satoja kertoja, saamatta kuitenkaan vastausta. Hän ei tietänyt mitään Blickin puuhista ja keksinnöistä, ja hänen oli rakennettava arvelunsa vain tuntemainsa seikkojen pohjalle. Mutta eräs asia oli hänestä varma — piipun omistaja oli kähveltänyt sen asianajajain pöydältä vanhaan ruokasaliin järjestetystä tilapäisestä lakituvasta, jotta sitä ei voitaisi käyttää todistuskappaleena häntä vastaan. Vieläkin kerran — kuka hän oli?