Fransemmery punnitsi yhä kummastellen tätä ja monia muita sen yhteydessä olevia kysymyksiä, kun hänen nuorenmiehenateriansa päättyi. Hän nousi tuoliltaan ja mietti vähän; muistettuaan sitten, että hän oli kokenut hyvin ankaran ja voimia kysyvän päivän, hän meni vaatimattomaan kellariinsa, haki käsille pullon parasta vanhaa portviiniään, kaatoi sitä varovasti kulhoon ja vei sen sekä pari kirkkaasti pyyhittyä lasia kirjastohuoneeseensa. Nostettuaan tohveleihin pistetyt jalkansa pesälaa'alle, pitäen viinikulhoa kädessään ja pyökkihalkojen roihutessa iloisesti takassa, Fransemmery jatkoi ajattelemistaan. Mutta hän ei ollut saanut kehitetyksi pitkällekään pohtimiaan ongelmia, kun hänen kukoistava palvelijattarensa astui sisälle ja ilmoitti, että Harborough oli eteishallissa ja olisi hyvin kiitollinen, jos Fransemmery suvaitsisi keskustella hänen kanssaan hetkisen.
Fransemmery nousi ripeästi tuoliltaan. Hän oli puhellut Harboroughin kanssa ensi kerran vasta silloin, kun he olivat kohdanneet toisensa Markenmoren kartanossa murhan jälkeisenä aamuna, mutta tiesi kaikki hänestä, Greycloisterin rikkaasta omistajasta; hän piti Harboroughia vastaan tehtyjä syytöksiä väärinä ja oli pahoillaan siitä, että, niin monet epämiellyttävät tapahtumat olivat häirinneet hänen kotiintuloaan. Sitäpaitsi Fransemmery oli niitä ihmisiä, jotka tuntevat aina iloa tavatessaan puhekumppanin — ja juuri tällä hetkellä, huolimatta tutkintotuomarin hänelle ja hänen valamiestovereilleen antamasta neuvosta, hän tunsi sydämellään olevan kovin paljon asioita. Niinpä hän kiiruhtikin halliin avosylin ja hymyillen tervehdykseksi.
"Toivoakseni en häiritse teitä?" sanoi Harborough, kun hänen isäntänsä johdatti hänet kodikkaaseen kirjastohuoneeseen. "Sopimaton vierailuaika — mutta minulla oli asiaa."'
"Rakas ystävä, olen siitä päinvastoin hyvin mielissäni!" huudahti Fransemmery sydämellisesti. "Istuutukaahan — tuolle tuolille ja ottakaa lasillinen portviiniäni. Voin suositella niitä molempia."
"Olette kovin ystävällinen", vastasi Harborough. "Minä en ole mikään erikoinen viinintuntija", lisäsi hän ottaen lasin, jonka hänen isäntänsä oli ojentanut hänelle vanhanaikuisia kohteliaisuusmenoja noudattaen. "Ja mitä taas tulee pehmeihin nojatuoleihin, niin viime vuosina en ole nauttinut niiden tarjoamasta mukavuudesta paljoakaan — minä olen käyttänyt enemmän telttatuoleja, herra Fransemmery! Nähkääs", jatkoi hän, kun Fransemmery oli istuutunut, "tulin kysymään teiltä neuvoa eräässä asiassa; minussa heräsi sellainen käsitys, kun kohtasin teidät toissapäivänä, että te olette mies, joka paremmin kuin kukaan näillä main voi katsella asioita yleisemmältä kannalta".
"Mairittelevaa, todellakin!" sanoi Fransemmery. "Minä toivoisin olevani laajakatseinen henkilö."
"Noh, ymmärrättehän mitä tarkoitan", huomautti Harborough. "Todennäköisesti te ette anna paikkakunnan ennakkoluulojen ja juorujen vaikuttaa itseenne. Minä haluaisin nyt kysyä teiltä neuvoa — kuten äsken sanoin. Huomenna haudataan sir Anthony ja hänen vanhin poikansa Markenmoren kirkkomaahan. Minä olen tietysti tuntenut Markenmoren perheen jo siitä lähtien, kun yleensä aloin oppia tuntemaan ihmisiä. Guy Markenmore ja minä olimme läheisiä ystäviä poikasina ja nuorukaisina, kunnes vierauduimme sillä tavoin kuin kuulitte toissapäivänä. Olisiko teidän mielestänne nyt sopivaa, jos minä menisin hautajaisiin — nykyisissä olosuhteissa?"
Fransemmery otti teeskentelemättömän tuomariryhdin, hänen kasvonsa kävivät miettiviksi ja ensin hieman epäileviksi, mutta äkkiä ne kirkastuivat.
"Hyvä herra!" sanoi hän. "Muistaakseni te sanoitte, antaessanne todistuksenne minun ja valamiestovereitteni edessä toissa-aamuna, selvästi, vilpittömästi, varmasti, nähtävästi ilman minkäänlaista salaista ehtoa, että teidän entinen kiukkunne ja kostonhimonne Guy Markenmore-vainajaa kohtaan oli kuollut täydelleen vuosia sitten ja että, jos te olisitte kohdannut hänet jälleen, olisitte ojentanut hänelle kätenne. Olenko oikeassa?"
"Aivan!" vastasi Harborough. "Kaikissa suhteissa."