"Silloin ei minusta mikään estä teitä olemasta läsnä hautajaismenoissa", sanoi Fransemmery. "Ei mikään!"
"Niin — on muistettava, että on ihmisiä — aivan lähettyvillä - jotka uskovat, että minä surmasin Guy Markenmoren", sanoi Harborough.
"Hm!" huomautti Fransemmery kuivasti. "Mutta — onko niitä? Tarkoitan — todellisuudessa?"
"Rouva Tretheroe — ja hänen kannallaan olevat", väitti Harborough.
"Onko kukaan hänen kannallaan?" kysyi Fransemmery kuivahkosti. "Ja hän itse taas — suuttumusta, hyvä herra, suuttumusta! Minä en usko, että se nainen ajattelee ainakaan niin, jos vain voisi päästä selville hänen todellisesta mielipiteestään — mikäli hänellä on sellaista."
"Minä luulen hänen uskoneen — ensin", sanoi Harborough mietittyään hetkisen. "Luonnollisesti, ehkä."
"Luonnollisesti, ehkä, jos joku voi olla kyllin mieletön uskoakseen, että ihmiset kantavat vihankaunaa iät päivät", sanoi Fransemmery. "Hän käsittänee, että hänen syytöksensä oli naurettava. Minä en antaisi vähintäkään arvoa rouva Tretheroen mielipiteelle, mutta", lisäsi hän ikäänkuin keksien äkkiä oivan ajatuksen, "tiedän, mitä tekisin — minä tiedustaisin ilman muuta Markenmoren kartanon nuorilta, mitä he asiasta ajattelevat. Luulisin puolestani, että he iloitsisivat teidän läsnäolostanne."
"En tullut sitä ajatelleeksi", sanoi Harborough. "Taidan olla hieman hidas ajatuksiltani. Olen kovin pahoillani heidän tähtensä, Jumala sen tietää! Ja luulen heidän käsittävän, että mitä hyvänsä lienenkin kerran tuntenut heidän veljeään kohtaan, minä — no niin, minä olen vapautunut niistä tunteista jo aikoja sitten."
Fransemmery loi vieraaseensa terävän syrjäkatseen. "Guy Markenmore kohteli teitä pahasti todella?" virkkoi hän.
"Kyllä!" vastasi Harborough koruttoman vilpittömästi. "Mutta — olen unohtanut sen. Eikähän — kaikki ollut yksin hänen syytään. Kuten sanoin — olen unohtanut sen."