"Ei", vastasi Fransemmery. "Puhdasta Airedalen rotua - maailman hienointa poliisikoiralajia — niin sanoaksemme. Sentähden minä sen ostinkin. Tämä on yksinäinen tienoo — ja täällä kiertelee väliin outoa väkeä."
Fransemmeryn puiston portilla he erosivat; molemmat nuoret menivät pitkin mäenrinnettä puiston poikki Markenmoren kartanoon päin; Fransemmery painui lähimmälle, Woodlandin huvilaan vievälle tielle, ja hänen koiransa juoksi vähän edellä. Iltapimeä oli laskeutunut aikoja sitten; taivas oli synkkä; Fransemmery, joka oli tehnyt monia uusia havaintoja sääsuhteissa sen jälkeen kun hän oli asettunut asumaan maalle, ajatteli, että ennen aamua saataisiin sadetta. Pimeys peitti myös maanpinnan, ja notkotiellä, jolle hän pian laskeutui, oli synkkää kuin keskellä talvista yötä. Alhaalla, missä Fransemmeryn oli asteltava muutamia metrejä ennenkuin hän saattoi kavuta pengermälle, hänen airedalelainen koiransa jätti hänet; pian kuului vinguntaa tiheiden pensaikkojen keskeltä.
"Kaniineja!" sanoi Fransemmery. "Tuleppa pois tällä kertaa,
Kattilanpaikkuri!"
Koira noudatti kutsua uikuttaen yhä ja nähtävästi rauhattomana ja vastahakoisena. Näytti siltä kuin se olisi halunnut palattavan sille paikalle, mistä se oli juuri tullut, mutta sen herra kutsui sitä seuraamaan itseään ja jatkoi matkaansa. Fransemmeryn ajatukset eivät liidelleet nyt kaniinitarhoissa ja kiihkeissä koirissa — ne olivat kohdistuneet siihen odottamattomaan paljastukseen, jonka Valencia Markenmore oli tehnyt hänelle, ja lähestyvään keskusteluunsa kätevän ja ylpeän naisen, rouva Braxfieldin kanssa.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Liian myöhään
Rouva Braxfield itse avasi Woodlandin huvilan oven Fransemmerylle ja todettuaan eteishallissaan palavan lampun valossa, kuka tulija oli, pyysi tätä käymään sisälle toivottaen hänet lämpimästi tervetulleeksi.
"Kun alkaa sataa, niin vettä tulee kuin saavista kaataen!" huudahti hän johdattaessaan kävijän vieraskamariinsa. "Minulla on täällä jo yksi vieras, ja nyt tulee toinen; hauskaa nähdä teitä, herra Fransemmery."
Fransemmery astui hyvinvalaistuun, kodikkaaseen arkihuoneeseen ja huomasi joutuneensa vastatusten Blickin kanssa. Blick hymyili ja nyökkäsi; hän tunsi tulokkaan perin leppoisaksi, silmälaseja käyttäväksi herrasmieheksi, joka oli toiminut valamiehistön esimiehenä äskeisessä oikeudenistunnossa. Fransemmery tiesi luonnollisesti, kuka Blick oli. Hän epäröi kynnyksellä.
"Jos teillä on tärkeitä asioita pohdittavananne —", virkkoi
Fransemmery.