"Minä — minä luulen tietäväni, rouva Braxfield", vastasi Fransemmery. "Minun — niin juuri ennen tänne tuloani minun luonani pistäytyi neiti Markenmore. Hän kertoi minulle veljensä, sir Henry Markenmoren, olevan naimisissa teidän tyttärenne kanssa ja aikovan julkaista asian sukulaisilleen ja asianajajalleen huomenna, sen jälkeen kun tuo surullinen toimitus, josta kaikki tiedämme, on ohi. Mutta — tuota — luulin, ettei asiasta ole tehty vielä mitään muuta ilmoitusta?"
"Niinkö?" huudahti rouva Braxfield hiukan halveksuvasti. "Niin kai te kuulitte — Valencia Markenmorelta! Mutta heidän on otettava minutkin lukuun, herra Fransemmery, ja minä tahdon, että minun tyttäreni, lady Markenmore, esiintyy oikealla paikallaan huomenna! Hän saapuu kotiin tänä iltana Lontoosta, missä hän on ollut vierailemassa ystävättärensä luona — odotan häntä saapuvaksi Selcasterin asemalta kello yhdentoista ajoissa. Hän tulee viimeisellä junalla ja huomenna aamulla hän ottaa oikean paikkansa Markenmoren kartanossa. Päättäkööt hän ja hänen miehensä, sir Harry, onko hänen oltava läsnä sir Anthonyn ja herra Guyn hautajaisissa; se ei kuulu minulle, herra Fransemmery. Minun on vain päästävä varmuuteen siitä, että minun tyttäreni, kun hän kerta on lady Markenmore, astuu oikealle paikalleen Markenmoren kartanon valtijattarena, kun isäntävainajaa lähdetään saattamaan viimeiseen leposijaansa."
Fransemmery ei vastannut heti. Hän käsitti nyt, että maaperä petti hänen jalkojensa alla; hänellä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia Valencialle antamansa lupauksen täyttämiseen. Uuden lady Markenmoren äiti tahtoi ilmeisesti näytellä edesvastuullisen osaa, oli ruvennut pöyhkeilemään ja käytti omia keinojansa.
"Toivon vilpittömästi nuorten tulevan onnellisiksi", sanoi Fransemmery heikolla äänellä. "Minä — tuota, uskon niin!"
"Oma syynsä, jolleivät tule!" selitti rouva Braxfield kiivaasti. "Mikä heitä estäisi? En ainakaan minä! Minä olen ollut harvinaisen hyvä heitä kohtaan — varsinkin Harrya; paljon parempi kuin useimmat äidit olisivat olleet niissä olosuhteissa, uskokaa pois, herra Fransemmery. Te ette tiedä kaikkea!"
"Tuskinpa tiedän mitään, rouva", virkkoi Fransemmery. "Olen kuullut vain itse avioliitosta."
"No, minäpä kerron teille", sanoi rouva Braxfield. "En välitä, vaikka saattekin kuulla, en välitä, vaikka tämä nuori mieskin saa kuulla, siitäkin huolimatta, että hän on vieras —"
"Viimeisten kymmenen minuutin kuluessa olen vaaninut tilaisuutta sanoakseni hyvästi", sanoi Blick hyväntuulisesti. "Mutta te olitte niin innostunut perheasioihinne, ettette huomannut minun nousevan, rouva Braxfield. En vitkastellut kuunnellakseni — uteliaisuudesta."
"Eihän sitä ole kukaan väittänytkään!" tiuskasi rouva Braxfield. "Istuutukaa jälleen — koska teitä koskevat Guy Markenmoren asiat, niin silloin teitä koskevat myös hänen veljensä, minun vävypoikani, asiat. Sanoinhan, etten pidä väliä, vaikka saattekin tietää tämän avioliiton yksityiskohdista — minä en pidä väliä, vaikka kaikki tietäisivät; ei ole minun syyni, ettei avioliittoa solmittu julkisesti. Asian laita on tällainen, herra Fransemmery. Tehän tiedätte, että minun tyttäreni on hyvin sievä, hyvin suloinen, mitä parhaimman kasvatuksen saanut tyttö. Kauniin näkönsä hän on perinyt minun suvultani — kaikki meidän sukumme naiset ovat olleet huomiota herättävän kauniita, vaikka itse sen sanonkin —"
"Täydellä syyllä ja pelkäämättä voitte sanoa sen itse, rouva!" mutisi
Fransemmery. "Kuten monasti olen huomauttanut."